Kaikki tietävät, mikä on Valitut Palat. Se on lähtöisin Jenkkilästä, ja sitä pyörittää rahakas joukko uskonnollisia fundamentalisteja. Harvempi tietää, mikä on Newsweek. Se on suunnattu koulutetummalle lukijakunnalle kuin Valitut Palat, eikä sisällä sentimentaalisia tarinoita. Mutta taustajoukot ovat rahakkaita fundamentalisteja.

Newsweek julkaisi äskettäin ”tutkimuksen”, jonka mukaan Suomi on maailman paras maa. Paremmuutta oli mitattu viidellä alueella, joista yksi on elämänlaatu. Sitä ei ole kerrottu, miten vertailukelpoisia eri maissa mitatut tulokset ovat, ja ovatko ne edes tieteellisiä saati luotettavia.

Selasin äsken vanhoja blogejani, ja mitä löysinkään: Socca-niminen ”sosiaalialan osaamiskeskus” päätyi ”tutkimuksessaan” tulokseen, että Helsinki on Euroopan onnela. Tästä ”tutkimuksesta” kerron blogissani 9.12.2008.

Kysely lähetettiin kesällä, jolloin mielialat ovat aivan toista kuin pimeässä loskan keskellä. Se oli sentin paksuinen pumaska aa-nelosia, ja kysymykset henkilökohtaisuuksiin meneviä uteluja muun muassa terveydentilasta. Pumaskan täyttäminen olisi vienyt vähintään tunnin.

Vastanneiden kesken luvattiin arpoa kirjapalkintoja. On selvää, että kirjapalkinto motivoi hyväosaisia. Huono-osaisia olisi saattanut houkutella ruoka tai raha, minkä ”tutkijat” varmasti hyvin tiesivät. Mainittu ”tutkimus” tehtiin verovaroin.

PS. Julkisuuteen on tihkunut tietoja, että Valtion teknillinen tutkimuskeskus (VTT) pyrkii päästämään julkisuuteen vain sellaisia tutkimustuloksia, jotka tukevat tiettyjen sidosryhmien päämääriä. Se siitä luotettavuudesta.

Sille ei voi mitään, että aina joku poliitikko saavuttaa ajatuksissani paikan inhokkien inhokkina. Aiemmin kammoksuin Raimo Sailasta, demariksi tekeytynyttä oikeistolaista. Nyt on tilalle noussut uusi, ylivoimaistakin ylivoimaisempi inhokki. Hänen nimensä on Timo Soini.

Kun hänen nimensä kirjoittaa googleen, sieltä ilmestyy ”ploki”, jonka oikeaa yläreunaa koristaa kuvankäsittelyllä kavennettu pläsi. Saman miehen naamavärkki on uutiskuvissa tuplasti leveämpi.

Kuten Helsingin Sanomissa kuvan kera kerrottiin (16.8.), Soini on nyt Matti Putkosen kaveri. Putkosella on takanaan merkittävä ura ay-vaikuttajana. Tapasin hänet kerran 80-luvulla, kun hän oli toimitsijana liitossa, johon tuolloin kuuluin. Matti piti heikompien puolta eikä jättänyt asioita puolitiehen. Hän herätti kunnioitusta, ja sellaisena hänet olisin halunnut edelleenkin muistaa.

Viime vuosikymmenellä Soini oli Tony Halmeen kaveri. Halme houkuteltiin persujen imagoa nostamaan, ja hän saikin muhkean äänisaaliin kevään 2003 eduskuntavaaleissa. Parin kuukauden päästä kesällä hän oli näyttävästi lehtien lööpeissä: huumeita, viinaa, käsiaseilla ammuskelua.

Soini kehua retosteli olevansa Halmeen ystävä. Soini käväisi Halmeen hautajaisissa ja vuodatti siellä kameramiesten läsnä ollessa joitakin kyyneleitä. Liikuttavaa.

Soini kuuluu roomalaiskatoliseen kirkkoon. Silläkin tiedolla, että on katolinen, saa himpun verran lisää julkisuutta.

Monesta asiasta olen vuosien mittaan ajatellut: ”Tuossa ei kyllä ole järjen hiventäkään!” – Ja valitettavasti olen ollut useimmiten oikeassa.

Vuosikymmeniä meitä on peloteltu työvoimapulalla, johon on pitänyt varautua lisäämällä työvoimareserviä. Eikä työvoimapulaa ole kuitenkaan tullut eikä sitä ole oikeasti näköpiirissäkään.

90-luvun lamavuosina toimittajien työtilanne oli surkea. Silti alan koulutusta aina vain lisättiin, ja Jyväskylän yliopiston yhteyteen perustettiin kokonaan uusi koulutusyksikkö. Kenenkähän etu tämäkin on? Ei ainakaan kansakunnan etu. Kansakunta olemme me.

Nyt edessä on ankeita aikoja, sillä kaikki mitä ihminen elämiseen tarvitsee, maksaa aina vain enemmän. Energiaverotus lisää asumismenoja etenkin kaupungeissa, mutta nyt tiedossa olevat korotukset ovat vasta alkua. Energian kallistuminen kurittaa myös teollisuutta ja sitä kautta vähentää työpaikkoja. Kansakunta ei elä sillä että kaikki vain tuottavat palveluja toinen toisilleen.

Menoja on siis pakko leikata, ja kysymys kuuluukin: mistä leikataan. Tähän on olemassa helppo vastaus: aloitetaan karsimalla järjetöntä ylikouluttamista. Aloilla, joilla työtilanne on surkea, koulutuspaikkoja pitää vähentää eikä missään nimessä lisätä.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana seurannut kahden ihmisoikeusjärjestön, Amnestyn sekä Ihmisoikeusliiton, ulostuloja. Ne ovat keskittyneet näyttävästi yhteen asiaan: oikeuteen saada kerjätä julkisilla paikoilla. Voi, voi, ja vielä kerran voi!

Järjestöjä ei näytä kiinnostavan esimerkiksi se, että vanhukset viruvat samassa märässä vaipassa toista vuorokautta. Kuivaa vaippaa ei saa pyytämälläkään, koska: ”Ne ovat kalliita!” (Helsingin Sanomat, Mielipide, nimimerkki Potilaskin on ihminen, 24.7.2010.)

Lasten ruumiillinen kurittaminen kiellettiin lailla 1984, mutta sitä tapahtuu valitettavasti yhä. Lapsiin kohdistuva väkivalta on barbaarinen perinne, joka pitäisi saada kitketyksi. Oikeus hyvään kohteluun kuuluu kaikille, myös heikoimmille.

Oikeus hyvään kohteluun kuuluu myös kansalaiselle, joka asioi virkakoneiston kanssa. Valitettavasti kansalainen on usein edelleenkin alamainen, joka saa oikeutta vasta, kun asia tulee julki tiedotusvälineissä. Sellainen syö voimia, eivätkä tavalliset tallaajat mediaa edes kiinnosta.

Esimerkkejä ihmisoikeuksien loukkauksista riittäisi loputtomiin, mutta – ketä kiinnostaa?

Tulo- ja terveyserot eri sosiaaliluokkien välillä ovat kasvaneet Suomessa enemmän kuin muissa niin sanotuissa sivistysmaissa. (Kannattaa lukea Helsingin Sanomat 3.7.2010, sivu C 10, terveyskeskuslääkäri Ilkka Kankaanpään mielipidekirjoitus.)

Tuloerojen kasvun taustat ovat hyvin tiedossa. Terveyserot selittyvät osaltaan sillä, että köyhät syövät huonompaa ravintoa ja elävät epäterveellisemmissä oloissa. Haluan nostaa esille yhden olennaisen syyn. Se on priorisointi terveyspalveluissa. Priorisointi tarkoittaa sitä, että jotkut pääsevät asianmukaisiin tutkimuksiin ja hoitoihin, toiset eivät.

Priorisointi on kuin korruptio: kumpaakaan ei virallisesti ole, mutta kumpaakin silti on – piilotettuna. En pitäisi pois suljettuna sitäkään, että ilmiöt ovat kytköksissä toisiinsa. Suomessa harjoitetun talouspolitiikan on viime aikoina sanellut EK (Elinkeinoelämän Keskusliitto). Kuka onkaan sanellut terveyspolitiikan suuntaviivat? Ettei vain EK?

Priorisointia on harjoittanut jo pitkään Kela (Kansaneläkelaitos). Sitä ei vain sanota priorisoinniksi, mutta mitä muutakaan se voi olla, jos Kelan rahoittamaan terapiaan pääsevät vain ne, joilla katsotaan olevan edellytyksiä luoda uraa työelämässä? Mikään muu ei merkitse mitään, ei edes se, onko henkilöllä on alaikäisiä lapsia kasvatettavinaan. Vain ura työelämässä on jotain.

Otetaan toinen esimerkki: pienituloinen eläkeläinen kärsii tuki- ja liikuntaelinsairaudesta. Kokeilematta on lukuisia hoitoja, joista olisi todennäköisesti hyötyä, mutta tiettävästi ei juuri haittoja. Miksi hoitoja ei edes kokeilla? Onttona perusteluna on käytetty sitä, että aivan jokainen ei ole noista hoidoista hyötynyt. Samalla perusteella voitaisiin lopettaa koko terveydenhuolto.

Ainoa ”hoito”, jota HUS (Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) kyseiselle potilasryhmälle tarjoaa, ovat särkylääkereseptit sekä kehotus käydä vesijuoksussa. Näin toteutuu paljon puhuttu kustannustehokkuus: HUS pitää potilasta hengissä, muusta ei ole niin väliä. Olemme hyvää vauhtia matkalla terveydenhuoltojärjestelmään, joka on kopioitu George W. Bushin USA:sta.

Kukaan ei sielläkään väitä, etteikö kunnolliseen terveydenhuoltoon olisi varaa. Sen vain sanotaan ”tulevan kalliiksi”. Mikä loppujen lopuksi tuleekaan kalliiksi? Painaako suomalainen kulttuuriperintö vaa’assa mitään? Suomessa eri yhteiskuntakerrokset ovat eläneet rinnakkain ilman että niiden asuinalueita erottaa jykevä muuri, jonka päällä kulkee muutama kerros piikkilankaa.

Yksi ruandalaismies on saanut Suomessa oikeutta, summa on tähän mennessä kolme miljoonaa euroa. Oikeusministeri Tuija Brax (vihreät) on perustellut asiaa sillä, että tapaus on harvinainen, ja että Suomi on sitoutunut noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia.

Kansainvälisistä sopimuksista puheen ollen: minne on unohtunut EU:n sopimus ihmisoikeuksista? Tähän sopimukseen sisältyy myös oikeus hyvään hallintoon, ja tämä oikeus koskee jokaista kansalaista – siis periaatteessa. Käytäntö vain on mitä on.

Oikeus hyvään hallintoon tarkoittaa muun muassa sitä, että päätökset on tehtävä kohtuullisessa ajassa ja ne on kunnollisesti perusteltava. Kun on kyse tavallisesta kansalaisesta, päätökset tuppaavat venymään aina vain, ja perusteluita ei näy.

Tavallinen kansalainen joutuu taistelemaan kasvotonta byrokratiaa vastaan ja on siinä kovin yksin, kuten käy ilmi myös tänään 13.6. ilmestyneestä Helsingin Sanomien artikkelista Kosteusvauriosairauksia ei hyväksytä ammattitaudeiksi.

Alaotsikko kuuluu: ”Ilmeisesti järjestelmä on tehty lannistamaan”. Tämä alaotsikko kuvaa kansalaisen näkökulmaa. Toinen alaotsikko on lainattu vakuutuslaitoksen edustajalta: ”Ei pidä hirveästi avata pussinsuuta”.

Sitaatti terveytensä menettäneeltä poliisilta: ”En ole nähnyt yhtään lausuntoa, joka olisi perustunut mihinkään muuhun kuin vakuutuslääkärin lausuntoon. Eikä päätöksiä yleensä perustella mitenkään, todetaan vain.”

Sitaatti Vakuutusongelmaisten liiton puheenjohtajalta: ”Olet itse syyllinen, kunnes toisin todistetaan. Näyttö jää yksittäiselle poliisille tai trukkikuskille, jonka tulisi kyetä melkoisiin juridisiin suorituksiin.”

Entäpä, jos ruandalainenkin olisi saanut todistella syyttömyyttään ihan vain itse, miten parhaiten kykenee, ja päätökset olisi tehnyt kasvoton virkakoneisto häntä näkemättä? Ihan vain tasapuolisuudenkin nimissä.

”Uutispula on jokakesäinen ilmiö” ei ihan pidä paikkaansa. Kesä 2009 oli poikkeus. Silloin putkahteli esille aina uusia käänteitä tragikomediasta Sekalaiset suhmuroinnit – talousrikolliset politiikanteon taustalla. Näytelmälle sai itkeä, nauraa, ja välillä molempia.

Kesä 2010 on alkanut vaisuissa tunnelmissa. Kepun rötöksille kukaan ei enää jaksa kuin korkeintaan hymähtää. Avustusten kuppaaminen todellisuutta laajemmalla jäsenrekisterillä – haamujäsenillä – ei jaksa kummastuttaa. Oikeastaan kyseessä on rikos, mutta ei sitten kuitenkaan. Hoh hoijaa.

Jollakin palstat on kuitenkin täytettävä, mutta millä? Helsingin Sanomat näyttää muille mallia: romanikerjäläisillä ja muilla maahanmuuttajilla. Tänäänkin oli kokonainen sivu pelkästään romanikerjäläisiä: paljon kuvia sekä hieman tekstiäkin.

Ei saakeli, samat kerjäläiset on nähty Helsingin Sanomissa ennenkin, ja ihan samalta he näyttävät kaikissa kuvissa. Kerjäläisiä näkee ihan riittävästi katukuvassa, mutta että viikosta toiseen aamukahvipöydässäkin: kerjäläinen istuu, kerjäläinen makaa. Ja sama puujalkamies ja sama pulska muori.

Samaan aikaan tuloerot Suomessa kasvavat entisestään. Säästöt nakertavat koulutusta ja terveydenhoitoa. Oikeat työpaikat vähenevät, tempputyöllistäminen ja kyykytys lisääntyy. Pekkarisen risupaketti nostaa asumiskustannuksia kaupungeissa, vaikka asuminen on jo muutenkin kallista.

Into aloitti ‘hommat’, Jouko opasti ja auttoi. Jouko oli, kuten sanottu, eläkkeellä, joten hänellä riitti aikaa. Välillä hän mietti, oliko Inton värvääminen vikatikki, sillä Inton liipaisinsormi oli järjenjuoksua vikkelämpi. Toisaalta hän ei voinut potkia Intoa kuvioista poiskaan, joten hän päätti vain olla kärsivällinen. Hehän olivat molemmat reservin upseerejakin. Veljeys velvoitti.

Into oli tavattoman tuottelias, kommentteja lähti kuin konekivääristä. Konekiväärin virkaa toimitti työpaikan tietokone. Äärimmäisen harvoin hän keksi mitään itse, ja vielä harvemmin mitään uutta. Hän toisteli vanhaa, kopioi ja liitti. Kokoamistyössä piti laittaa väliin jokin omakin lause, ja liipaisinsormi laukoi lyöntivirheitä.

Into ei esiintynyt koskaan omalla nimellä, vaan eri nimimerkeillä, joita usein vaihteli. Niissä oli yhtä vähän mielikuvitusta kuin hänen tuotoksissaan muutenkaan: tarkkaaja, seuraaja, seurailija, työllinen, työssäkäyvä, työtön nainen, talousmies, äänestäjä – sekä kertakäyttöisenä uutuutena myös ”federalisti”, joka kommentoi Pentti I. Lumpeelle:

On miellyttävä lukea vanhan toimittajan ajatuksia:kuuluvat täysin eri sarjaan kuin esim. Anu Harjun , Leonardo de Verden täysin tyjhjänpäiväiset jutut, jotka ei vie asiaa eteenpäin – ovat samalla tasolla kuin Urpilainen ja Heinäluoma eli pelkkää höttöä ja populismia pahimmillaan.Toista luokkaa on seuraajan ja tarkkaajan osuvat analyysit ( – )

Toista luokkaa hyvinkin, tässä pari näytettä:

Seuratessa muutamien ammattiliittojen toimintaa tulee entgistäkin vaakuuttuneeemmksi, että tarvitaaan uutta säätely lakkoihin esim. pakkosovitteluen muodossa ja laittomien lakkojen sakkorangaistuksien vähintään moninkertaistamista.

Täytyy suuunnattoamasti ihmetellä Leppäsen ja Ihmettelijän käsityksiä – ei pienintäkään realsimin tajua asioissa. Mutta näinhän koko sd-puolue.Höttöä,populismia ja punavihreätä mössöä !

Jouko selitti: ”Hommaan kuuluu, että seuraat internetistä opposition kannanottoja. Aina, kun joku uskaltaa arvostella kokoomusta, käyt hyökkäykseen kuin tiiraparvi rantakalliolla.” Into ei mitenkään voinut kuvitella itseään tiiraksi saati avoimelle paikalle. Sen sijaan hän saattaisi kyykkiä poterossa, sormi konekiväärin liipaisimella.

Into epäröi: ”Mutta enhän minä ole mikään hyvä kirjoittaja…” Jouko rohkaisi: ”Harjoitus tekee mestarin, ja minä kyllä opastan. Pääasia on, että olet ahkera. Mitä enemmän osumia, sitä enemmän tienaat. Osumaksi lasketaan se, että lähettämäsi vastaus menee läpi ilman että se estetään tai eliminoidaan.

Into epäröi jälleen: ”Aiheita on niin monia. Miten minä keksin kaikkiin vastauksen?” Jouko naurahti hyväntahtoisesti: ”Veliseni, ei sinun tarvitsekaan. Vaikka sitä sanotaan vastaukseksi, ei sen silti tarvitse olla vastaus, eikä edes liittyä aiheeseen. Jos tuntuu, että et keksi mitään, toistele samaa vanhaa. Vanhassa vara parempi.”

”Kehun siis aina kokoomusta?” Into kysyi. ”Kyllä”, Jouko sanoi, ”ja toinen puoli on, että oppositiota ja etenkin demareita on pyrittävä lyttäämään. Katsos, kun et ole kohteen kanssa samassa paikassa, et voi lyödä lättyyn, mutta lyttyyn voit.” Into ei osannut kuvitella itseään ketteräksi kehäketuksi, hän ajatteli poteroa ja konekivääriä. Liipaisinsormea alkoi kutkuttaa.

(Jatkuu)

Jouko kutsui Inton hulppeaan omakotitaloonsa saunomaan. Tarvittiin monet hyvät löylyt sekä jäähdyttelyt terassilla, ynnä asiaankuuluvat tarjoilut, ennen kuin Inton jurous alkoi hellittää. Jouko jututti häntä: millä mallilla asiat oikein olivat. Into selosti kaiken parhain päin, mutta illan vanhetessa myönsi, että eivät asiat järin häävisti ole.

Into oli julkishallinnon pikkuvirkamies ja asui rupuisessa kaksiossa. Omakotitalo oli mennyt avioerossa, säästöt epäonnisissa sijoituksissa. Olihan hänellä työ, mutta ei tekemistä eikä haasteita. Hän sai olla omissa oloissaan, eikä ketään kiinnostanut. Kerran kuussa hän laati raportin, mutta lukikohan sitä edes kukaan?

Into koki asemansa turhauttavaksi. Hänhän oli huippuluokan talousmies, jonka kykyjä ei vain ollut huomattu, vaikka ikää oli jo yli 60. Tehdäkseen vaikutuksen hän muotoili hienon lauseen: ”Aivokapasiteettini on alimitoi… tuota, alikäytössä.” Jouko ajatteli, että Into ei ole mikään ruudinkeksijä, mutta tavoitteellinen – hänelle voisi olla käyttöä.

Jouko laski kätensä Inton olkapäälle ja sanoi: ”Älä, veli, sitä murehdi. Kyllä me sinulle ‘hommia’ keksimme, ja koska sinulla on työssä ollessasi joutilasta aikaa, voit tehdä ‘hommia’ työn lomassa, tai työtä ‘hommien’ lomassa – miten päin vain. Eivätkä ‘hommat’ tekemällä lopu.” Into tiedusteli, mitä nämä ‘hommat’ mahtavatkaan olla.

(Jatkuu)