Uusi Suomen presidentti on luvannut ottaa ohjat käsiin nuorten syrjäytymisen estämiseksi. Pidän tätä avausta arvokkaana ja tärkeänä koko Suomen tasolla. Ei ole myöhäistä ryhtyä toimenpiteisiin, joilla nuortet saataisiin takaisin koulunpenkille, oppisopimuskoulutukseen taikka työelämään. Tehtävä ei ole helppo, sillä syrjäytymiseen johtavat syyt ovat paljon syvemmällä, meidän yhteiskunnassamme. Pitäisi kiinnittään huomio nuorten ohella, heidän perheisiin ja elinolosuhteisiin. Myöskin tulisi tarkastella alueellista eriarvoisuutta ja sieltä tulevaa syrjäymisen syntymekanismeja.

Nykymenon vallitessa, jossa päivittäiset talousuutiset kertovat työpaikkojen lakkauttamisista ja tuotannon siirtämisestä halpatyömaihin – eivät ole rohkaisevia ennusteita nuorille ja perheille. Toisaalta, me olemme saaneet nähdä, että meillä on miljoonan vuosituloilla eläviä kansalaisia, joilla ei ole puutetta taikka kurjuutta.  On hyvä muistuttaa, että meillä on edelleen 800 000 köyhää; lapsiperheitä, yksinhuoltajia, leskiä ja pitkäaikaistyöttömiä. Jos vanhemmilla ei ole resursseja antaa lapsilleen tukea ja opastusta silloin, kun he kipeimmin tarvitsevat,on ongelman ydin juuri perheissä. On selvää, että ahdingossa elävien huoltajien resurssit ovat päivittäisessä selviytymisstrategiassa. Surullista kyllä, ei välttämättä,  tukea tarvitsevissa nuorissa.

Nykynuoret elävät virtuaalimaailmassa ja heidän käsityksensä yhteiskunnasta voivat olla ihan erilaiset, kuin vanhemmalla sukupolvella. Tämä saattaa  osaltaan vaikuttaa siihen, että nuoret elävät median luomassa maailmassa, joka ei vastaa reaalimaailmaa.  Toisaalta virtuaalimaailma on heille pelastavana “sosiaalisena välineenä”, jonka kasvottomiin maailmoihin on helppo sukeltaa.  Dialogi nuorten ja aikuisten välillä voi olla hukassa tai siihen ei ole kertakaikkiaan aikaa, kun työelämä tms. on niin hektistä.

Virtuaalimaailmasta sain empiirisen havainnon, kun olin hiihtämässä päivittäistä hiihtolenkkiäni Kalevan Pihkaniityssä. Samanaikaisesti, minun kanssani  hiihti lähikoulun oppilaita. Opettajalla oli vaikeuksia saada ryhmänsä toteuttamaan liikuntatunnin tavoitteita, sillä osalla n. 20 oppilaalla ei ollut kyseiseen harrastukseen tarvittavia suksia. Kun kysyin opettajalta asiasta, niin hän totesi, ettei koulullakaan ole antaa varusteita. Huvittavinta oli se, että liikuntavälineiden puuttuminen ei nuoria haitannut, sillä puhelimet heillä kyllä pirisi.  Tunsivatko he,  tässä kohden, tietynlaista syrjäytymistä, suksettomina?   Kuka ottaa vastuun?  Kenen on  syy?

Leena Harjula-Jalonen

Filosofian maisteri, Kerava