Ministerien lomista johtuen jouduin olemaan vt. pääministerin tehtävissä.
Sain johtaa puhetta torstain valtioneuvoston istunnossa. Istunnossa oli vain viisi asiaa.
Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että kun yksi päätösasia koski myös Helsingin yliopistoa, niin paikalla oli myös yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto, joka myös käytti puheenvuoron. Olen eräässä yhteydessä todennut, että professori Niiniluoto kuuluu suosikkifilosofeihini, joten hänen paikallaolonsa vain juhlisti tunnelmaa. Istunto on muodoiltaan tarkka, joten siellä ei turhia puhuta.
Päiväohjelmani alkoi poikkeuksellisesti Helsingistä.
Yle-Tampereen Radio oli sopinut kanssani suoran haastattelun aamuksi klo 7.40. Asiallinen ja leppoisa juttutuokio. Keskustelua käytiin juuri ”Pääministerin päivästä”. Toimittaja tenttasi myös sitä, että mitä pitäisi tapahtua, jotta pääministeri Katainen kutsuttaisiin töihin. Totesin, että jotain peräti kamalaa, joko Suomessa, tai maailmalla, ja että sellaista tuskin tapahtuu ja olen mielelläni tämän päivän vt. pääministerinä.
Aamupäivän työskentelin Opetusministeriössä.
Vastauksia vierailu- ja puhetilaisuuksiin, työpuheluja avustajieni kanssa, päivän puheiden (Valkeakoski, Nokia) miettimistä ja klo 11.30 oli sovittu lehtihaastattelu Maaseudun tulevaisuus-lehteen. Nuori, fiksu toimittaja oli valmistautunut hyvin. Valokuvaaja napsi joukon kuvia. Tiedän, että kaikille lukijoilleni tulee Maaseudun tulevaisuus-lehti, joten kun juttu on jo tänään luettavissa niin antakaa palautetta!
Puoli yhdeltä musta auto vei minut Valtioneuvostoon. Tervehdittiin kollegoja. Ministerit Kyllönen, Kiuru ja Maria G saivat erityiskohtelun – pääministeri halasi heitä lämpimästi. He toivoivat, että johtaisin useamminkin istuntoja.
… JA SITTEN MAANTIELLE
Olin taas mustassa autossa – jo puoli kahdelta – matkalla Valkeakoskelle.
Työväen musiikkitapahtuman yhteyteen on järjestetty erilaisia tapahtumia. Yksi sellaisista on Paperiliiton ammattiosastojen jäsentapaaminen Hakapirtillä. Upealla paikalla sijaitseva iso rakennus on ollut aikoinaan UPM:n edustus- ym. tilaa, joka on myyty työntekijöiden ammattiosastolle.
Loistava kauppa.
Puhuin reilun vartin aiheesta ”On hyvä kun maassa on hallitus”. Otin Norjan traagisista tapahtumista näkökulman ja korostin kuinka tärkeää on puolustaa demokratiaa, puoluetoimintaa, ay-liikkeen asemaa, kansalaisjärjestöjä ja kuinka isku juuri nuoria, tulevia yhteiskunnan rakentajia vastaan oli erityisen julma, röyhkeä ja karmea (yhteiskunnallinenkin) väkivallanteko.
Kirjoitin viime lauantaina Facebook-sivulleni lyhyen osanottoni Norjan tapahtumiin.
Olen saanut siitä paljon hyvää palautetta. Kiitos kaikille ”tykkääjille”.
Lähdin Valkeakoskelta puoli viiden maissa kohti Tamperetta.
Kävin pikapikaa (25 min.) kotona suihkussa ja vaihdoin ykköspuvun päälle, parranajo ja Virpi mukaan matkaan. Seuraavaksi auton nokka kohti Tapsan Tahteja Nokialle.
Iskelmä Finlandia-tilaisuuden järjestelyissä ja palkinnonjakotilaisuudessa on vahvasti Nokian kaupunki mukana ja kaupunginjohtaja oli toivottamassa tervetulleeksi. Edustin juhlassa valtioneuvostoa. Lähetys tuli suorana tv-kakkoselta. Minulle oli varattu 2-3 min. puheenvuoro.
Olin tehnyt paljon ajatustyötä pikkupuheeseeni. Kun olen vastaavia ministeripuheita katsellut milloin tangofestareilta ym. tilaisuuksista, niin puheen tyylilajiin ja sisältöön on syytä nähdä vaivaa, ettei jää ihan ”ulkopuoliseksi viralliseksi valtiovieraaksi”.
No – puhe pidettiin ja Iskelmä Finladian voitti Pepe Willberg.
Tunnen monien muiden lailla hänen hittejään ”Saat miehen kyyneliin” jne. Illan konsertissa hänen tenorinsa soi tosi hyvin. Puhuin hänen kanssaan ja kehuin hänen korkealle, puhtaana nousevaa lauluääntään, jolloin Willberg kertoi lopettaneensa tupakoinnin 10 vuotta sitten, mikä on tehnyt hyvää hänen äänelleen.
Ja sen kuuli.
Illan konsertti oli kaikkiaan hyvä ja paikallaolijat viihtyivät. Konsertti teki kunniaa Tapio Rautavaaralle. Muistan, kun olin n.6-7 vuotiaana mukana Turun Urheilupuistossa vappujuhlassa, jossa Tapsa esiintyi. Jostain syystä sain tietää, että hän on takahuoneessa valmistautumassa konserttiin. Vanhempani antoivat minulle luvan mennä sinne.
Saan vieläkin helposti palautumaan mieleeni näkymän tilanteesta, jossa pikkupoikana seison metrin päässä katselemassa, kuinka Tapio Rautavaara loihtii sointuja kitarastaan ja hyräilee…
Tv-konsertin jälkeen, klo 22.30, alkoi Laura Voutilaisen konsertti. Sen aikana oli myös lupa tanssia. Reilut puoli tuntia jaksettiin tanssia. Puolilta öin vt. pääministeri alkoi siirtyä kohti omaa sänkyä.
Päivä päättyi kauniiseen Näsijärven maiseman ihailuun, johon punainen, jo laskeneen auringon valo loi kajonsa.
-Takana hyvä päivä, tunti työtä, tunti torvisoittoa.
Näin Nummenmäen palokunnan soittokunnan johtaja vastasi Mauno Koiviston esittämään kysymykseen ”Millainen on hyvä elämä?”
Mukava sattuma. Aioin juuri kirjoittaa lyhyen blogitekstin opetusministerin onnistuneista päätöksistä ja suunnitelmista. Niitä on monta, mutta erityisesti nostaisin esille media-alan koulutuksen uuden arvioinnin ja kaventamisen.
Viestintä-, tiedotus- ja media-ala on laajentunut kuin pullataikina, ja tuloksena on nykyisin pakkopullaa. Samalla kaikkien näiden alojen toiminta on mennyt alaspäin:
- Tieto ei kulje tai muuntuu matkalla ja värjäytyy,
- tiedottajat julkaisevat toisen tekstiä omalla nimellään, eikä heitä työllistävä laitos eivätkä he sanallakaan pyydä kohteeltaan anteeksi,
- media-alkuisten oppiaineitten opiskelijat ja ikävä kyllä liian usein opettajatkaan eivät pysty kirjoittamaan ymmärrettävää ja virheetöntä sivun, parin tekstiä,
- toimittajat ovat liian usein ammattitaidottomia,
- näitä aloja opiskelevat eivät erota, mistä lähteistä oleva tieto kenties on paikkansapitämätöntä.
Kiitos, että alan koulutukseen puututaan. Se on vyörynyt laavan tavoin ja peittänyt alleen mm. Suomen kirjallisuuden opetuksen ja tutkimuksen muutamatkin virat liian monessa oppilaitoksessa.
Kiitos asioihin puuttumisesta. Toivon lasten ja nuorten – ja suomalaisten sivistyksen – puolesta, että opetusministeri puuttuisi myös (kotimaisen) kirjallisuuden asemaan oppilaitoksissa. Meillä on sen tunteja kouluissa Euroopan vähiten, ja niitä on vielä vähennetty viime vuosina. Kehitys yliopistoissa – monessa niistä – on hälyttävä. Anteeksi, on sanottava kehityksen sijaan: taantumus, sillä siitä on sanan joka merkityksessä kyse.
Opetusministerille ei tarvitse tässä kertoa, miksi kirjallisuus ja sen tutkimus ja opetus ovat niin tärkeitä. ”Medianlukutaidot” eivät niitä korvaa.
-
Olen tähän mennessä sinutellut JG:ia kommenteissa. Miksi se on nyt ylivoimaista, en osaa sanoa.
Melko mukavasti on vt. pääministerin päivä mennyt. Kirjoituksesta henkii rentous ja huolettomuus. Sitten syksymmällä kun myrsky iskee alkaa todellinen savotta. Hienoa, että hallitusohjelmassa saatiin opetus- ja kulttuuriministeriölle asetettua 264 miljoonan euron säästötavoitteet yliopistoille ja 51 miljoonan euron leikkaukset amattikorkeakouluille. Käytänössä tämä tarkoittaa suoraan aloituspaikkojen vähentämistä ja tuhansien nuorien siirtämistä kaduille potkimaan tölkkejä. Mikä tahansa koulu tai opinahjo on parempi teini ikäiselle kuin päämäärätön maleksinta. Tältähän voitaisiin tietysti välttyä asettamalla opiskelulle muodollinen opiskelumaksu ja oppimateriaalimaksu. Onhan se opintotukijärjestelmän ylläpito valtiolle mahdottoman kallis, 900 miljoonaa euroa vuodessa. Osa opiskelija on tyytyväisiä opintotukeen ja muihin tukijärjestelmiin, koska valmistumisella ei ole niin kiire kun ”takuupalkka” juoksee.
Itse muistan kun opiskeluuun vieraalla paikkakunnalla piti saada rahaa ruokaan ja asumiseen. Piti mennä paikalliseen pankkiin hakemaan valtion takaamaa opintolainaa. Niin, silloinkin eläminen ja asuminen oli kallista. Opinnot hoidettiin ennätysajassa ja laina maksettiin viimeistä penniä myöten etuajassa. Nämä olivat kunnia asioita ja ensisijaisia tavoitteita korvata saatu apu yhteiskunnalle.
Hyvä päivä Teillä!
Täällä Savossa ilmestyi samaan aikaa Mullikassa (=Savon Sanomat) pääkirjoitus koskien yliopistojen rahoitusta.
Sitoutumattoman, siis ”sitoutumattoman” julkaisun kirjoitus oli kuin kepun kiertokirje.
Lopussa kirjoituksen todennäköinen laatija, jolla on yliopistonäyttöinään pari kesken jäänyttä historian approbatur-luentoa, kehottaa teitä lukemaan Snellmania.
Joskohan lie itsekään kuin selailluty keputarkoitushakuisesti, huijarisaarnaajan ammatissa kun on.
Kaikkea hyvää teille, nolostuneena ammatinsa(kin) puolesta
Väinö Immonen
(takana 34 vuotta toimittajana ja pakinoitsijana.)
Snellman oli tosiaan fiksu. Hän ymmärsi Suomen kirjallisuuden arvon. Tässä Finnicasta:
Katriina Kajannes
J. V. Snellman ja Suomen kirjallisuuden nousu
’Mutta kun myönnetään tämä, on myös kohtuullista tunnustaa, että
tukalat olosuhteet estävät maan yliopistoa mitenkään merkittävämmin täyttämästä tehtäväänsä tieteen ja kansakunnan yleisen sivistyksen välittäjänä. Olemme koettaneet tehdä selväksi, että se voi tapahtua vain kansalliskirjallisuuden avulla. Sitä taas ei, kuten todettu voi Suomen nykyisissä oloissa olla olemassa.’ J.V. Snellman: ”Yliopiston arvovalta” (Saima 13.3.1845.)
J. V. Snellman vaati suomenkielisen kirjallisuuden luomista kansalliselta ja eurooppalaiselta pohjalta. Hän puolusti kantaansa lehdissä, puheissa ja kirjeissä. Lisäksi hän taisteli suomenkielisen kirjallisuuden puolesta valtio-, koulu- ja yliopistomiehenä. Eri yhteyksissä hän edellytti kirjailijoiden konkreettista tukemista, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä hän linjasi seuran kustannuspolitiikkaa.
Kieli ja kirjallisuus, kansan henkisen elämän tulkit, olivat Snellmanin mukaan tärkein keino Suomen nostamisessa sivistyskansaksi. Yksilö ja kansa näkevät oman laatunsa kirjallisuudessa, jonka kehitys auttaa niitäkin kehittymään.
Snellmanin kirjallisuusohjelma perustui laajaan lukeneisuuteen ja tietoihin eri kausien ja maiden kirjallisuudesta. Hän vastusti romantiikan tyylipyrkimyksiä ja kannatti realismin tuloa Suomeen. Snellmanin omat tieteelliset teokset, tietokirjat, lehtikirjoitukset ja kirja-arvostelut kuuluvat pääosaltaan ajan kotimaiseen parhaimmistoon, mutta hänen kaunokirjallinen tuotantonsa ei yllä niiden tasolle
Utopia Suomesta ja kirjallisuudesta
J. V. Snellman rikkoi rajoja ajattelijana ja toimijana. Hän kehitteli utopioita, mutta kävi toisin kuin vastustajat ajattelivat: ne toteutuivat. Sellainenkin kuin suomalainen Suomi ja sen oma kirjallisuus.
Snellman oli aatteellinen herättäjä ja jämäkkä käytännön mies. Hänen tavoitteenaan valtiomiehenä, lehdistössä ja professorina oli Suomen aineellinen ja henkinen omavaraisuus. Snellman uudisti maata kaikilla yhteiskunnan, talouden ja kulttuurielämän tärkeimmillä aloilla, joskaan hänen yhteistyönsä kotimaisten ja venäläisten viranomaisten kanssa ei aina onnistunut.
Suomen ainoa mahdollisuus oli Snellmanin mukaan sivistyksen nousu. Kieltä ja kirjallisuutta, sivistyksen ydintä, tuli kehittää määrätietoisesti. Suomi oli saatava hallinnon ja sivistyksen kieleksi, ja oli luotava kansalliskirjallisuus, kulttuuritaistelun tärkein väline. Se toisi meidät sivistyskansojen joukkoon ja näyttäisi kaikille, mitä Suomi on.
Monipuolinen kirjallisuusmies
Snellman oli ahkera kirjoittaja, jonka arsenaali ulottui fiktiosta ja pamfletista filosofiaan ja oppikirjaan. Hän julkaisi tiedettä, tietokirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta, ja hän oli tuottelias kirjallisuuden esittelijä ja arvostelija. Hän sai mainetta vapaan lehdistön puolustajana ja poleemisena lehtimiehenä.
Lisäksi hän edisti kirjallisuuden asiaa valtiomiehenä sekä järjestöissä ja yhdistyksissä, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johtajana. Snellman toi kirjallisuuskäsityksiään esille puheissa ja kirjeissä, joita on myöhemmin julkaistu.
Miksi kauden johtava filosofi ja valtiomies käytti runsaasti aikaa kirjallisuuden kehittämiseen? Taustalla oli hänen käsityksensä kirjallisuudesta, filosofin valmiuksista ja oppineiden tehtävästä: (1) kirjallisuus on välttämätöntä kansakunnan ja yksilön kehitykselle, (2) filosofia auttaa ymmärtämään eri ilmiöitä, myös kirjallisuutta, ja (3) yliopistoväen ja lukeneiston tulee herättää julkista keskustelua ja antaa siten suuntaa kulttuurikehitykselle. – Snellmanin kieli- ja kirjallisuuskäsitys ovat yhteydessä toisiinsa.
Kielikäsitys
Snellman korosti kielen tärkeyttä yksilölle ja kansalle: ajattelu ja ymmärrys perustuvat kielelle, samoin sivistys ja kansallisvaltion olemassaolo. Snellman kirjoitti asiasta tavalla, joka lähestyy kognitiotieteen painotuksia. Hän kirjoitti, että kieli on ihmiselle ajattelun, uskon, tuntemisen ja tahdon apuneuvo. Snellmanin mukaan ihmisen koko järjellinen olemus liikkuu ja elää kielessä.
Snellmanin kieliohjelma oli käytännöllinen. Hän vaati mm. lehdissään, Maamiehen ystävässä ja Saimassa, että suomi pitäisi saattaa nopeasti maan viralliseksi kieleksi. Se tuli kehittää ruotsin ja saksan veroiseksi sivistyksen, kirjallisuuden ja hallinnon kieleksi, jota tulisi käyttää kouluissa, yliopistossa, virastoissa ja kirjallisuudessa.
Sivistyneistön velvollisuus oli omaksua suomen kieli ja turvata siten Suomen kulttuurin nousu. Paluuta Ruotsin yhteyteen ei kannattanut havitella, ja maan venäläistyminen oli estettävä.
Snellman arvosti latinaa enemmän kuin ruotsia, ja hän toimi jonkin aikaa latinan opettajana. Eräässä hänen novellissaan on Magnus-niminen latinan opettaja, joka on hänen alter egonsa.
Snellmanin jyrkkää kieli- ja kirjallisuusohjelmaa vastustettiin järjettömänä ja pilkattiin utopistisena. Suhteessaan kieleen ja kirjallisuuteen Snellman oli puutarhuri. Tuloksen perusteella häntä voi sanoa taitavaksi puutarhuriksi.
Kirjallisuuden puolustaja
Snellman vaati vuosikymmenestä toiseen, että piti luoda suomenkielinen kaunokirjallisuus. Kun se alkoi orastaa, hän vaati että sitä piti tukea. Sanan- ja lehdistönvapaus olivat hänen päämääriään: sensuuriasetus oli kumottava, ja lehdistö oli vapautettava palvelemasta pääoman tarpeita. Laajenevalle lukijakunnalle oli tarjottava tasokkaita kirjoja ja artikkeleita, jotka herättäisivät sen ajattelemaan. Snellman ei puolustanut millaista hyvänsä kirjallisuutta, vaan hän toivoi realistista suomenkielistä kansankuvausta, samoin käännöksiä aikansa ranskalaisista romaaneista.
Snellman taisteli suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi eri rintamalinjoilla. Tämä ei ole pelkkä kielikuva, vaan taistelu-metafora kuvaa hyvin hänen työnsä luonnetta ja ehkä hänen omaakin luonnettaan. Hän oli taitava strategi, joka puski läpi esteiden. Hän kärjisti asioita ja synnytti tarkoituksellisesti polemiikkia. Snellman osasi ja uskalsi – hän menestyi ankarassakin tulituksessa.
Snellman oli kirjoittajana tarkk’ampuja, jonka ilmaukset olivat osuvia ja tavoittivat kohteensa. Oli se sitten talonpojat tai ruotsinkielinen bättre folk, joka piti käännyttää suomenmielisiksi, tai venäläiset vallanpitäjät. Hänen tekstinsä ovat kärkeviä ja särmikkäitä, kuten niiden kirjoittajakin. Snellman oli kirjallisuusmiehenä raju, terävä ja radikaali.
Kirjallisuus tiedon tarjoajana ja sivistäjänä
Oppi-isänsä Friedrich Hegelin tavoin Snellman tähdensi kirjallisuuden tiedollista ja kulttuurimerkitystä: kirjallisuus syventää [inhimillistä] ymmärrystä ja sivistystä. Sivistys on Snellmanille prosessi – siinä ihminen ja kansakunta vähitellen löytää ja toteuttaa itseään. Hegelin tavoin Snellman arvosteli yltiöromanttista taiteen mystifiointia.
Kirjallisuus oli Snellmanille avaintekijä yksilön siveellisessä kasvussa oman paikkansa täyttäväksi kansalaiseksi. Kyseessä oli kasvu siihen ihmisyyteen, joka uinuu jokaisessa niin kuin puu on mahdollisuutena olemassa siemenessä. Romantiikan kaudella yleisestä subjektiivisuudesta poiketen Snellman korosti, että kukaan ei elä vain itseään varten.
Hänen mukaansa kirjallisuus, kansakunnan olemassaolon ehto, luo ja kuvastaa kansallistietoisuutta. Oma kieli ja oma kirjallisuus takaavat kansallisen heräämisen ja kansan jatkuvan kehityksen. Kirjallisuus näyttää yksilölle, kuka hän on, ja kansakunnalle, millainen se on.
Snellman arvosti Kalevalaa, koska se ilmentää erityisluonnettamme ja on myös ollut luomassa sitä. Hän kirjoitti kärjekkäästi, että jos Suomen kansa pyyhkäistäisiin maan päältä, siitä jäisi jäljelle vain Kalevala. Hän tarkoitti, että suomenkielinen kirjallisuus oli luotava tyhjästä – vain Kalevala oli olemassa. Suomalaisten kansallinen tietoisuus ja sivistys eivät rakentuisi ilman kansalliskirjallisuutta.
Suomi ja Eurooppa
Miltä pohjalta Suomen kansalliskirjallisuus luotaisiin? Lähtökohtia oli Snellmanin ohjelman mukaan kaksi: suomalaisuus, jayhteys muihinkansalliskirjallisuuksiin. Suomalaisuusliikkeen voimahahmonakin hän piti välttämättömänä jatkuvaa kosketusta muihin kansoihin ja kirjallisuuksiin.
Suomen kirjallisuus ei kehittyisi yksinään mutta ei liioin siten, että se noudattelisi orjallisesti muualta omaksuttuja esikuvia. Kirjallisuutemme voi siis rikastua juuri suomalaisena vain kosketuksessa muihin kirjallisuuksiin. Kansallisuus ja kansainvälisyys kannattaa kumpikin ottaa lukuun, kun pohtii Snellmanin kirjallisuusohjelmaa.
Kirjallisuuden tuli olla hyvin suomalaista ja hyvin eurooppalaista. Kansalliset piirteet olisivat kirjallisuutemme vahvuus, ja ne tekisivät siitä omaleimaista. Silloin kirjailijamme voisivat vailla tarpeetonta alemmuudentunnetta olla kansainvälisessä vuoropuhelussa ja jopa näyttää muille suuntaa.
Euroopan kirjallisuuden harrastaja
Snellman tunsi Euroopan kirjallisuutta laajemmin ja ymmärsi sitä paremmin kuin useimmat aikalaisensa. Hänellä oli perusteelliset tiedot antiikin ja Keski-Euroopan kirjallisuudesta ja filosofiasta, samoin Skandinavian kirjallisuudesta. Hän luki filosofiaa ja kaunokirjallisuutta alkukielillä ja seurasi siitä eri maissa käytyä keskustelua. Hänen kirjallisuutta koskevat tietonsa eivät siis rajoittuneet yhteen kauteen eivätkä maahan.
Snellmanin Suomessa moni ei tuntenut aikansa eurooppalaista kirjallisuus- ja kulttuurielämää niin kuin hän. Hän perehtyi siihen myös ulkomaanmatkoillaan, joiden vaikutelmista hän kertoi julkaisuissaan.
Yhtenä syynä Snellmanin ulkomaanmatkoihin oli se, että hän tarvitsi ilmaa siipien alle jouduttuaan kotimaassa yliopistoviranomaisten silmätikuksi mielipiteittensä ja peräänantamattomuutensa vuoksi. Helsingissä ei katsottu hyvällä hänen kirjoituksiaan akateemisesta vapaudesta.
Voimakkaana tahtoihmisenä Snellman käänsi vastoinkäymiset voitokseen. Tukholmassa hän pääsi aputoimittajaksi viikkolehti Frejaan ja sai mainetta poleemisena kirjoittajana. Saksassa hän tutustui tiedemiehiin ja kirjallisuusmiehiin, joista olivat erityisen tärkeitä ruotsalaiset yltiöromantiikan vastustajat sekä saksalaiset nuorhegeliläiset. Snellman perehtyi myös ranskalaiseen realismiin ja romaaniin nousevana lajina.
Ohjattu vai elimellinen kirjallisuuskehitys
Kieli- ja kirjallisuuskehityksen tuli Snellmanin mukaan tapahtua toisaalta elimellisesti kansalliselta pohjalta, toisaalta ohjatusti. Kirjallisuus- ja kulttuurikehitys ei saanut olla sattumanvaraista, ja yliopistoväki ja sivistyneistö oli velvollinen ohjaamaan sitä järkiperäisesti.
Tämä edellytti monipuolisia tietoja: kirjallisuuden linjaajien tuli tietää päämääränsä ja osata keinonsa. Määrätietoinen kulttuurityö edellytti oppineilta myös ruotsin kielen vaihtamista suomeen. Suomalaiset tulisi perehdyttää Euroopan kirjallisuuteen laajasti – antiikista omaan aikaan asti. Snellman esitteli yhä uusia kirjailijoita lehdissä ym. julkaisuissa.
Snellman ehdotti, että suomennettaisiin ja esiteltäisiin uusia ranskalaisia ja englantilaisia romaaneja. Hän oli ennakkoluuloton vaatiessaan romaanin uudistamista – hän tajusi, että romaani oli kirjallisuudessa tulevaisuuden laji.
Snellman arvosti proosaa, ja hänellä oli romaanista ja novellista ajanmukaisempi käsitys kuin esim. Sakari Topeliuksella, jonka näkemys romaanista oli romantiikan kauden ihanteiden mukainen. Snellman halusi ohjata suomalaisen romaanin kehitystä realismin suuntaan. Hän arvosti romaania, joka kuvastaa todellisuutta sellaisenaan, vailla tunteikkuutta ja pakenemista mielikuvitusmaailmoihin.
Hän ilmestyi vaatimuksineen keskelle tilannetta, jossa suomenkielistä novellia, romaania ja draamaa ei oikeastaan ollut edes olemassa. Snellman esitti toivomuksen suomenkielisestä kirjailijasta, joka romanttisuutta karttaen kuvaisi luonnon keskellä elävää Suomen kansaa ja sen tyypillisiä luonteenominaisuuksia suuressa romaanissa. Tällainen todenmukainen romaani syventäisi lukijoiden kansallista itsetietoisuutta. Tästähän ei ole pitkä matka Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen.
Terävä kriitikko
J. V. Snellman oli tuottelias ja ankara kirjallisuuskriitikko, jonka sivalluksilta ystävätkään eivät välttyneet. Snellman suomi myös aikansa pinnallista lehdistöä. Samalla hän polemisoi muiden kirjallisuudesta kirjoittavien näkemyksiä.
Kritiikeissä paljastuu Snellmanin halu nykyaikaistaa Suomen kirjallisuutta. Se merkitsi uusien kirjallisuudenlajien kehittämistä sekä kansalliskirjallisuuden luomista. Samalla tuli ylläpitää yhteyksiä Euroopan kirjallisuuteen.
Snellman kirjoitti myös ystävänsä J. L. Runebergin tuotannosta. ”Maamme”-laulun analyysissa hän pohtii, millaisen kuvan runo antaa suomalaisesta identiteetistä. Hänestä runossa ei ole mitään erityisen suomalaista: sitä voitaisiin käyttää kansallislauluna Ruotsissa, Norjassa ja Skotlannissa, mutta suomalaisen isänmaatunnetta se ei kohota. Snellman mainitsee, että kaipaus kotikonnulle ei ole isänmaallisuutta: koti-ikävää tuntee myös metsäläinen, eläinkin. Sanat ”Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa” viestivät tarpeettomasta alistuneisuudesta, eivät elämän täyteydestä. Runossa on ”raskasmielistä valitusta, joka ei tiedosta itseään”. (Snellman: ”Kotimaista kirjallisuutta”, Litteraturblad 6, heinäkuu 1847.)
Snellman viittaili aikansa keskieurooppalaiseen kirjallisuuteen poliittisissa kirjoituksissaan. Snellman halusi kansainvälistää, eurooppalaistaa, suomalaisen kulttuurin ja suomenkielisen kaunokirjallisuuden. Kriitikkona ja esseistinä hän nosti Suomen kirjallisuuskeskustelun uudelle tasolle tuomalla siihen asiantuntemusta, ajankohtaisuutta ja terävyyttä.
Oliko monta Snellmania
Snellmanin kannanotot kirjallisuuden kysymyksistä poikkesivat eri aikoina ja eri yhteyksissä toisistaan. Niihin vaikuttivat ajan olot ja monet muut asiat. On selvää, että hänen teksteistään poimittuja yksittäisten sitaattien nojalla ei kannata tehdä pitkälle meneviä päätelmiä.
Snellmanin kirjallisuuskäsitys on helppo tulkita väärin ja esittää liian yksipuolisesti. Hänestä on yritetty tehdä yhden asian ihmistä korostamalla vain jotakin hänen toimintansa aluetta. Ja häntä on esitelty lähtökohtana vain jonkin kauden tulkinta hänestä.
Välillä vaikuttaa, kuin olisi monta Snellmania. Tarpeen mukaan joku heistä nostetaan laatikosta ja muut jätetään sinne. Hyvä, jos Snellmanin kirjallisuuskäsitystä tarkastellaan hänen koko elämäntyönsä valossa.
Kultista uudelleenarviointiin
Järkäleestä nimeltä Snellman on vaikeata saada otetta. Jo elinaikanaan hän ihastutti ja vihastutti. Snellman-kultti alkoi kehittyä jo miehen eläessä, ja siitä se sitten vahvistui. Vuosikymmeniä hänet tunnettiin lähes pyhimyksenä. Sitaatit hänen kirjoituksistaan pantiin palvelemaan milloin mitäkin tarkoitusperää: yhtä hyvin äärioikeistolaiset kuin sosialistit ovat perustelleet kantaansa niiden avulla.
Sitten tuli vastavaikutus. Vaikka monet edelleen arvostivat Snellmania, suuri yleisö joko unohti hänet tai ei nähnyt hänessä mitään hyvää. Kun Snellman on näihin asti esitelty Aleksis Kiven tukijana ja varhaisena ymmärtäjänä, nyt kysytään, onko hän itse asiassa estänyt tai hidastanut Kiven esille pääsyä ja siten jouduttanut hänen tuhoutumistaan.
Viime vuosina Snellmania on syytetty Suomen kirjallisuushistorian pitkään jatkuneesta vanhakantaisuudesta. Ei siinä kaikki: hän on joidenkin mukaan syypää siihen, että suomenkielinen kaunokirjallisuus kehittyi vielä koko 1900-luvun alkupuolen ajan hitaasti. Tämä johtuisi siitä, että Snellman opetti suomalaiset korostamaan kirjallisuuden kansallista merkitystä. Itse asiassa hän jos kuka korosti, että on tärkeätä avautua kansainväliseen yhteistyöhön.
Jokainen kausi tulkitsee Snellmania omalta kannaltaan. Kun häntä arvioidaan uudelleen, käy ilmi hänen laaja-alaisuutensa. Snellmanilla on uutta annettavaa jokaiselle ajanjaksolle.
–
Artikkelin lähdekirjallisuus
Jalava, Marja 2005: Minä ja maailmanhenki. SKS: Helsinki.
Jalava, Marja 2006: J. V. Snellman – mies ja suurmies. Tammi: Helsinki.
Järnefelt, Arvid 1893: Isänmaa. Otava: Helsinki.
Karkama, Pertti 1985: Järkevä rakkaus. J. V. Snellman kertojana. SKS: Helsinki.
Karkama, Pertti 1989: J. V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka. SKS: Helsinki.
Klinge, Matti 2004: Poliittinen Runeberg. WSOY: Helsinki.
Klinge, Matti: Snellman, Johan Vilhelm. Kansallisbiografia. http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/shaku/artikkeli.php?recid=4568
Lahtinen, Mikko 2006: Snellmanin Suomi. Vastapaino: Tampere.
Majamaa, Raija & Leeni Tiirakari 2006: J. V. Snellman – valtioviisas vaikuttaja. SKS: Helsinki.
Manninen, Juha 2003: Miten oppi modernista valtiosta syntyi Suomessa. Sophopolis: Oulu.
Manninen, Juha 2006: J. V. Snellmanin pulmallinen yhtenäisyysajatus. Teoksessa Heikki Tala (päätoim.): Vuosisata suomalaisuuden puolesta. Suomalaisuuden Liitto 1906–2006. Suomalaisuuden Liitto ry: Helsinki.
Manninen, Otto 1910: Säkeitä. Toinen sarja. WSOY: Porvoo.
Savolainen, Raimo 2006: Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Edita: Helsinki.
Snellman, J. V.: Kotimaista kirjallisuutta. Litteraturblad nro 6, heinäkuu 1847 (suom. Heikki Eskelinen). Teoksessa J. V. Snellman 2002: Kootut teokset 10. Tammikuu 1847 – helmikuu 1848. Opetusministeriö: Helsinki.
Snellman, J. V.: Yliopiston arvovalta. Saima nro 11, 13.3.1845 (suom. Eero Ojanen). Teoksessa J. V. Snellman 2002: Kootut teokset 7. Elokuu 1844 – toukokuu 1845. Opetusnimisteriö: Helsinki.
Nostaisin keskusteluun yliopistojen säästöt. Tässä yksi kohde:
Yliopistoväki maksakoon poikkeuksetta itse matkansa ulkomaille mumisemaan paperista lukien 20 minuutin esitelmän huonolla englannilla.