Idea, keksintö, innovaatio. Aika vahvoja muotisanoja tänä päivänä. Usein kuuleekin puhuttavan, että tulevaisuudessa ”uudet nokiat” tulevat pelastamaan maamme tulevaisuuden, samalla tavalla kuten sanotaan alkuperäisen Nokian tehneen yhdeksänkymmentäluvun laman jälkeen. Paljon on puhuttu myös täysin uusista teollisuudenaloista. Ehkä niistä puhuttavin on nyt peliteollisuus, josta ei juuri taidettu puhua kymmenisen vuotta sitten. On kieltämättä hienoa, että uusien keksintöjen rinnalla nousee jopa täysin uusia mahdollisesti hyvinkin merkittäviä teollisuudenaloja.

On aika loogista, että Suomi erinomaisen koulutuksen maana perustaa tulevaisuuttaan uusien keksintöjen varaan. Onhan täällä hyvä ja tasalaatuinen koulutus miltei läpi kansan. Siksi on helppo ajatella, että korkea koulutustaso helpottaa myös uusien innovaatioiden tekemistä.  Toisaalta on aika mielenkiintoista, että tulevaisuutta valaisemassa nähdään sellaisia keksintöjä ja teollisuudenaloja joita ei vielä ole edes olemassa.

Eipä silti pidäkään vaipua pessimismiin. Uusia keksintöjä kun tulee tämän tästä ja keksintöjen esiasteita, ideoita, vieläkin enemmän. Ongelma vain taitaa olla se, että suurin ideamylly ei löydy yhdenkään yrityksen omasta henkilökunnasta tai tuotekehitysosaston nurkista. Suurin ideakone on kansa itse. Kaikki tämän yhteiskunnan jäsenet, he jotka elävät arkipäivän elämäänsä ja kohtaavat silloin tällöin ongelman joka voisi kaivata uutta ratkaisua. Juuri niinhän keksinnöt syntyvät; ensin keksitään mitä voisi keksiä.

Ongelma ei kuitenkaan ole se, että ideakone on kansa itse. Ongelma piilee siinä, että ideoiden jalostuminen keksinnöiksi ja edelleen kaupallisesti arvokkaiksi innovaatioiksi vaatii aikaa, rahaa ja asiantuntemusta. Siksi hyväkin idea voi periaatteessa unohtua, koska idean isä ei saa riittävästi tukea hankkeelleen. Toki yhteiskunta jo nyt pyrkii edesauttamaan uusien keksintöjen syntymistä. Itse asiassa minullakin on kokemusta tästä, kun jokin aika sitten kehittelin erästä mielestäni hyvää ideaa ja silloin tutustuin paikallisen ELY-keskuksen keksintöpalveluihin.

Mielestäni yksityinen keksintöjen kehittely vaatii kuitenkin vielä lisää tukea. En tarkoita niinkään rahallista tukea. Suurin kompastuskivi mielestäni piilee asiantuntijoiden ja yhteistyökumppanien etsimisessä. Tässä on ongelma, johon uskon monen yksityiskeksijän törmäävän: idea on olemassa ja se tuntuu järkevältä, mutta asiantuntijuus idean todistamiseksi puuttuu keksijältä itseltään. Asiantuntijuutta ja yhteistyökumppaneita voisi kyllä löytyä yritysmaailmasta helpostikin, mutta on myös vaarana, että ideoija ikään kuin menettää ideansa. Tämä on mahdollista, jos sopimuksia ei ole kunnolla tehty eikä keksinnön alkutaipaleella ole useinkaan mahdollista vielä suojata keksintöä patentilla tai hyödyllisyysmallisuojalla.

Tästä syystä voisi olla fiksua, jos yhteiskunta loisi eräänlaisen auktoriteetin, jolle keksijä voisi ilmoittaa ideansa ja kaavailemansa yhteistyökuviot pääpiirteissään. Tietenkin tietojen pitäisi jäädä kahdenvälisiksi auktoriteetin ja keksijän välillä, koska keksintö olisi vielä patentoimattomalla idea-asteella. Toki on mahdollista, että joku muu patentoi saman kaltaisen idean juuri silloin, mutta auktoriteetin merkitys korostuisikin riitatilanteissa, jossa yhteistyökumppani on ikään kuin ”vienyt” idean keksijältä. Näin voitaisiin kiistattomasti todistaa idean alkuperä.

Tämän kaltainen auktoriteetti voisi toimia myös sellaisissa tapauksissa, jossa idean kohde ei oikeastaan voi olla suojattavissa patentilla. Sellainen idea voi olla esimerkiksi idea uudesta pelistä tai liikeidea. On varsin todennäköistä, että uusien vihaisien lintujen keksiminen on todennäköisempää koko valtakunnan mittakaavassa, kuin pelkästään pelitalon seinien sisässä. Ehkäpä pelitalo voisikin toimia idean jatkojalostajana, kunhan idean kehittäjän oikeudet on turvattu. Tärkeintä kuitenkin on, että uusien ideoiden tie innovaatioiksi tasoitetaan yhteiskunnan taholta mahdollisimman sileäksi.

Oikein rattoisaa tiistai-iltaa kaikille. Tänä iltana ajattelin vähän kirjoittaa muun muassa taannoisesta lomareissustani Kroatiaan ECOSY:n eli Euroopan sosialistinuorten järjestön kesäleirille. Osallistuin leirille yhtenä Suomen delegaation jäsenenä ja toisena osallistujana Pohjois-Suomesta. Kyseinen leiri oli ensimmäinen poliittisesti painottunut kansainvälinen tapahtumani, johon otin koko aktiiviurani aikana osaa. Täytyy kyllä sanoa, että odotukset olivat korkealla, mutta tapahtuma ylitti kaikki odotukset omalta kohdaltani.

Kuinka mahtava olikaan huomata, että vaikka varsinkin täällä pohjoisessa sosialismi on enemmän tai vähemmän oppositiossa tai vähintään kovassa alueellisessa ahtaudessa, ei kaikkialla niin ole. Euroopassa nimittäin vaikuttaa olevan voimakkaita sosialistisia nuorisoliikkeitä, jotka jatkuvasti pitävät ääntä itsestään ja ajamistaan asioista sekä ovat valmiita tekemään kaikkensa paremman tulevaisuuden eteen. Sellainen yhteisöllisyyden ja tekemisen henki koko leiriporukasta välittyi. Tuntui aivan siltä kuin jokin näkymätön side olisi yhdistänyt muuten niin sekalaista seurakuntaa. Se näkymätön side oli yhteinen aate. Sosialismi.

Mietinkin moneen otteeseen leirin jälkeen sitä valtavan tyhjää tunnetta kun toverit niin kotimaasta kuin ulkomailta jäivät taakse ja astuin ”yksin” ulos lentokoneesta Oulunsalossa. Silti kotiintuomisina oli paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Ehkäpä suurin heureka aatteen tiimoilla oli se, että puolueen, liikkeen ja aatteen ajamat asiat eivät suurelle osalle ihmisistä ole kauhistuttavia, mutta ottaa aikansa, ennen kuin ihminen ymmärtää katsoa omaa napaansa kauemmaksi. Tajuta se, että ihminen elää yhteisössä, jossa jokainen on syntynyt tasavertaisena suhteessa toisiin ja tulee poistumaan ajasta ikuisuuteen tasavertaisena huolimatta kaikesta elämänsä varrella keräämästään maallisesta omaisuudesta. Voi olla, että kaikki eivät koskaan saa nostettua katsettaan ja siten eivät kykene näkemään maailmaa todellisena, sellaisena kuin sen on tarkoitettu olevan. Yhteisenä. Kysymys kuuluukin, kykenetkö sinä?

Jos haluat, voit. Sosialismin arvot eivät vaadi keneltäkään liikaa. Se mitä vaaditaan, on ymmärrys, että kaikilla pitää olla mahdollisuus elää, kehittyä ja rakastaa vapaana ulkoisista paineista. Samalla kuitenkin edellytetään, että jokainen on valmis tekemään parhaansa yhteisön eteen. Näin siksi, koska  yksilö on yhteisö ja yhteisö elää kuten yksilö. Jos yksilö keskittyy vain oman etunsa tavoitteluun ja itsensä korostamiseen muita polkemalla, samoin tekee yhteisö. Siinä taistelussa heikoimmat ja hiljaisimmat kärsivät eniten. Siksi pitää päästä eroon loputtomasta egoistisesta kierteestä ja keskittyä yhteisen hyvinvoinnin tavoitteluun. On suurempi etu olla onnellinen yhdessä kuin erikseen.

Pitää vielä näin lopuksi teroittaa, että vaikka sosialismin yllä leijuu vahvasti varsinkin maaseudulla kommunismin leima, suuntaukset eivät ole yksi ja sama asia. En ole täysin varma olenko historiallisesti oikeilla jäljillä, mutta minun sosialismissani yksityinen omistus ja yrittäjyys on oikein ja niin pitääkin olla. Meidän pitää vain huolehtia siitä, että yhteiskunnan ja yksilöiden hyvinvoinnin kannalta merkittävä teollisuus tai toiminto ei joudu minkään demokratian ulottumattomissa olevan bisnesorjaksi. Tällaisiin ”erinomaisiin” liiketoimiin olen viitannut muistaakseni jo aiemminkin tässä blogissa.

Viikko sitten pitämässään kokouksessa Oulun demariopiskelijoiden OOSY ry:n johtokunta päätti ryhtyä ajamaan lähiliikenteen opiskelija-alennusta kaikille kaupungissa vakituisesti asuville opiskelijoille. Lähtökohta ja tukipinta luodulle aloitteelle oli kokemus kaupungin opiskelijoita kohtaan eriarvoistavasta politiikasta: tällä hetkellä ulkopaikkakuntalaisen opiskelijan tulee maksaa täysi hinta statuksestaan huolimatta. Käytäntöä lienee helpointa perustella taloudellisesti. Miksi kaupungin pitäisi kustantaa opiskelijalippu myös ulkopaikkakuntalaisille?

Keskeisin vastaus edellä mainittuun kysymykseen on opiskelijan status. Opiskelija on nimittäin opiskelija, vaikka olisikin kirjoilla muualla. Siitä huolimatta kaupunki hyötyy myös Oulussa vakituisesti asuvasta opiskelijasta, esimerkkinä opiskelijoiden kulutus ja koulutuslaitoksia työllistävä vaikutus. Haluamme siksi korjata käytännön heikkouden ja tuoda alennuksen kaikkien opiskelijoiden ulottuville. Lisää aiheesta voi lukea Heidi Keräsen blogista, jonne on tallennettu viime lauantaisen palaverimme tulos (http://puheliaspunarinta.wordpress.com/2012/06/16/miksi-oulu-on-hapeapilkku-suomineidon-lantiolla/#comment-25).

Pohdiskelin joukkoliikennekysymyksiä myös laajemmin. Oman poliittisen lähestymistapani likipitäen kaikkiin yrityselämää koskeviin kysymyksiin voi periaatteessa tiivistää kahteen lauseeseen.

1. Yrityselämä on tärkeä osa toimivaa yhteiskuntaa joka täydentää julkisia palveluja.
2. Tästä huolimatta yksityinen sektori ei saa vallata yhteisön toiminnan kannalta keskeisiä sektoreita.

Tarkoittaa siis sitä, että ihmisille välttämättömistä palveluista ei saa tehdä julkista kauppariistaa. Äkkiseltään ajateltuna tällaiset palvelut ovat juuri niitä ”erinomaisia bisneksiä”, joita ilman ihmiset eivät tule toimeen ja joiden mahdollinen palvelujen hinnan nousu voisi viedä asian henkilön ulottumattomiin ja siksi vakavasti vaurioittaa yksilön hyvinvointia. Esimerkkejä edellä mainitun kaltaisita ”ensiarvoisista” palveluista voisin mainita lukuisia, mutta jätetään luettelu nyt sikseen ja keskitytään asiaan. Kaikille näille palveluille yhteinen piirre on kuitenkin se, että tällöin yrityksellä ei tarvitse juuri kilpailla tuottamansa palvelun hinnalla (eikä aina laadullakaan), koska kilpailijoiden on vaikea tunkea palvelusuhteen väliin eivätkä ihmiset kuitenkaan pysty olemaan ilman tuotettua palvelua.

Näin ajateltuna ensiarvoista palvelua tuottavan yrityksen kohdalla markkinatalouden hyötyjä ei juuri ole, mutta haitat säilyvät ennallaan. Ei ole olemassa sellaista yritystä, joka jossakin voiton tahkoamisen vaiheessa toteaisi tuottavansa tarpeeksi omistajilleen. Siksi mikään ei riitä ja mikäpä siinä on nostellessa kun on luonut eräänlaisen rahasammon.

Väkisinkin ajatukseni harhautuu takaisin bussiliikenteeseen. Voin helposti lukea myös julkisen liikenteen kuuluvaksi ensiarvoisten palveluiden joukkoon. Siksi on eriskummallista, että asiaan ei haluta mitenkään puuttua. Kaupunki tukee avokätisesti yritysmaailmaa palvelun järjestämisestä, mutta lipunhinnat sen kun nousevat. Oulussakin bussilipun hinta on kieltämättä kallis, mutta mihin kaikki raha uppoaa? -Niin.

Palataan omaan näkökulmaani. Ydin ajatus oli se, että yhteisön toiminnnan kannalta ensiarvoisen tärkeää palvelua ei saa alistaa toimimattomalle yksityiselle sektorille, jossa pumpataan rahaa yhä kauemmas kansalaisista. Tässä yhteydessä voin helposti nähdä lähiliikenteen juuri kaupunkiyhteisön toiminnan kannalta ensiarvoisena palveluna.

Mahdollisesti hyvä ratkaisu ja ymmärtääkseni myös sosialistisempi (yhteisöllisempi) ratkaisu asiaan on kaupungin oma julkisen liikenteen yhtiö. Esimerkiksi Oulun kaupunki voisi perustaa kunnallisen liikenneyhtiön, joka operoisi alueella. Yhtiön toiminnalle osoitettaisiin edelleen varoja yhteisestä kukkarosta (kuten nytkin), matkoista maksettaisiin rahaa (kuten nytkin), mutta toiminnasta ylijäävä osuus jätettäisiin yhtiön kassaan tai tuloutettaisiin takaisin kaupungille (ei yksityisille sinne jonnekin). Joku voi sanoa, että ”tuo ei toimi” ja ”siitä tulisi varmasti tehoton”. -En usko. Julkisesta palvelusta voidaan tehdä aivan yhtä tehokas kuin yksityisestäkin, jos halutaan. Ja kyllähän me haluamme.

Iltaa taas kaikille. Hiljalleen alkaa taas opiskelijakin suunnata takaisin kotilaitumille Taivalkoskelle. Mukavahan se on, että kesä tulee, työt alkaa ja irtotakki sekä olkalaukku vaihtuu työlyyssiin ja eväsrasiaan. Mahtava juttu, että saa taas tehdä jotakin todella erilaista ja ylipäänsä on työtä mitä tehdä. Vieläpä sellaisessa työpaikassa, jossa tykkää olla, duuni on tuttua ja homma itsessään sekä työkaverit ovat mukavia. Se on tuo työ eräänlainen vastapaino kaikelle sille opiskelulle, mitä talven mittaan tulee Oulussa tehtyä. Tietty vois tehdä enemmänkin, mutta periaatehan on, että ilman stressiä ja paineita, mutta silti hyvällä sykkeellä.

Kyllä tässä kuitenkin on monta hommaa vielä tehtävänä ennen kuin pyökkärin puikkoihin saa kunnolla istua. Lähiaikoina pitäisi teemaharjoittelun raportti sekä loput kirjalliset työt naputella pakettiin ja tulevana viikonloppuna olisi myös SDP:n puoluekokous. Lähden siis isolle kirkolle kuunteluoppilaaksi klubin tärkeimpään kokoukseen. On kyllä mielenkiintoista osallistua. Saa nähdä miten ihmiset suhtautuvat mm. Demarinuorten vaatimuksiin. Olisi minullakin jotakin sanottavaa, jos saisin siellä puhua, mutta nyt pitää olla suu supussa ainakin virallisemmissa tilaisuuksissa. Voihan sitä tietty yrittää heitellä ajatuksia epämuodollisemmissa keskusteluissa.

Ehkäpä tärkein asia mitä itse haluaisin tässä puolueessa sekä sen kehityksessä korostaa ja alleviivata koskee demari-ideologian tulevaisuutta ja sen suuntautumista. Haluaako puolue edelleen jatkaa vähän vaikeaselkoisella linjalla puhumalla unelmista ja muusta vastaavasta, joka voi jäädä suurelle kansalle epäselväksi? Ihminen kun ei todennäköisesti kannata sitä mitä ei ymmärrä. Ehkäpä siinä on syy esimerkiksi PS:n nousuun; ajatukset ovat selkeitä ja ymmärrettäviä. Siksi niitä on helppo kannattaa jos kannattaa, koska tietää ainakin mitä kannattaa.

Siksipä itse toivoisin, että Suomen demarit ottavat nyt selkeän suunnan. Se suunta voisi olla esimerkiksi se, että muistamme aatteelliset, satoja vuosia vanhat arvomme. Palaamme siis eräällä tavalla juurillemme, mutta emme tuijottele silti pelkästään historiaan ja vanhoihin saavutuksiin. Joka tapauksessa hyvinvointivaltion voinee ilman minkäänlaista itsekehua sanoa olevan lähtöisin varhaisen sosialismin työväen asemaa ja elinolosuhteita parantamaan pyrkineistä arvoista. Nämä arvot ja ihanteet ovat vieläkin voimassa ja näkyvissä nykymaailman Suomessa ja myös muualla. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että Suomi on rakennettu sopimalla, ei repimällä ja yksin demarit tuskin olisivat onnistuneet. Siksi ne ihanteet ovat lyöneet itsensä jopa niin hyvin läpi, että  edes monikaan demareita poliittisena arvo-opponenttina pitävä niitä haluaa murskata. Onhan sanottu, että monissa maissa, kuten myös Suomessa ei ole muuta kuin vasemmistoideologisesti enemmän tai vähemmän ajattelevia, mutta silti vasemmistolaisesti. Ehkäpä tästä juontaa juurensa ajatus siitä, että kaikki puolueet sanovat melkein samaa kampanjoissaan.

Pitää kuitenkin olla hereillä. Aivan kuin armeijassa aikoinaan ei saanut nukahtaa kipinävartioon, ettei pakkasukko pääse telttaan. Sama juttu on politiikassakin. Sosialidemokraateilla ei ole varaa nukahtaa. Ei myöskään riitä pelkkä vanhojen asioiden alleviivailu. Pitää säilyttää maa hyvänä elää, olla hereillä. Tarvittaessa palata alkulähteille, jos suunta on hukassa. Säilyttää se mitä on säilytettävissä, pyrkiä korjaamaan jo koituneet vahingot ja myös epäilyksettä tehdä uusia aloitteita. Aloitteita, jotka ovat ideologian kanssa yhdenmukaisia. Tästä hyvä ja mielestäni onnistunut esimerkki on demarien vaatimus eettisestä markkinataloudesta. Ihminen aina ensin.

Iltaa kaikille ja hyvää vapun jälkeistä elämää. Toivottavasti työn juhlan vietto sujui kohdiltanne mukavasti. Itse viettelin vappua rennoissa merkeissä Oulussa ja ehdinpä vielä viimeviikonloppuna pyörähtää pikalomalla Tallinnassa. Oli mukava käydä katsomassa eteläisen naapurimaan kauniin pääkaupungin meininkejä taas pitkästä aikaa. Edellisestä matkasta Viroon ehtikin kulua jo yli viisi vuotta, joten ehkäpä reissumieskin osasi katsella näin vähän varttuneempana naapurin menoa vähän eri silmin.

Pidin kyllä Tallinnan reissusta kovasti. Kiitos siitä hyvälle matkaseuralle. Matka meni hyvin ja tulipa opittua uusiakin asioita Virosta, Tallinnasta ja sen historiasta. Parasta matkan antia olivat puheliaat taksikuskit. Eräskin puheli maansa menosta hyvinkin innokkaasti; mieliala ei tosin ollut kovin positiivinen.

Keskustelun jälkeen aloin tuntea voimakasta myötätuntoa virolaisia kohtaan. Mies nimittäin kertoi, että vaikka Viro voi nykyään ulkoisesti hyvin, ei sen sisäiset asiat ole niin hyvin miltä näyttää. Euron myötä tavallisten ihmisten elämä on muuttunut hankalammaksi. Tämän voi helposti todeta siitä, että hinnat ovat nousseet korkealle, mutta palkat eivät. Mies kertoi esimerkin supermarketin myyjästä, joka tienaa käteen 450 € kuukaudessa. Tästä myyjä joutuu maksamaan 300 € vuokraa ja vielä sähkön ja muut maksut päälle. Ajaja ihmetteli ääneen kestämätöntä tilannetta: mitä jää jäljelle elämistä varten?

Jokainen voi laskea paljonko kyseisestä palkasta todella jää jäljelle. Ei paljon. Ei siis liene yllätys, että monet joutuvat hänen mukaansa tekemään useaa työtä elääkseen ja vaikka tilanne on huono, ei siihen silti ole helpotusta näköpiirissä. Mies kertoi myös, että ennen rahaa riitti, mutta ei ollut mitä ostaa. Nyt on mitä ostaa, mutta ei ole rahaa millä ostaa. Mikä lienee pielessä ja mitä voitaisiin tehdä, jotta asiat muuttuisivat parempaan päin tavallisten ihmisten kannalta? Mielenkiintoista oli, että miehen näkemyksen mukaan Viro on paljon kapitalistisempi valtio kuin Suomi. Tämän hän perusteli sillä, että jos on rahaa niin on valtaa ja voimaa. Mutta kun rahaa ei ole, ei ole mitään. Näin ei sentään täällä meillä kotona vielä ole. Onneksi.

-L

Sehän on perjantai. Vallan hyvä päivä ja mahdollisuus kaikessa rauhassa näin illalla purkaa viikon mittaan kertyneitä patoutumia. Tällä viikolla onkin sitten pudotettu sen verran suuria uutispommeja, että ainakin tällaista kaltaistani opiskelija-aktiivia vähän hirvittää. Puhutaan tällä kertaa vaikkapa kuntapommista.

Yksi suurimmista viikon uutisista oli kuntauudistus, josta vahingossa tai tarkoituksella annettiin melkoisen lopullinen kuva. Olen tässä pitkin viikkoa yrittänyt kaikin voimin pitää tunteet kurissa rakkaan kotikuntani puolesta ja ottaa tarjotut asiat vastaan avoimin mielin ja perustella näitä ”välttämättömiä” uudistuksia järkisyillä. Mikäs siinä, puolittain jo pääsin henkiseen sovintoon itseni ja asian kanssa ja näin itseni jo tulevan Koillismaan kunnan asukkaana. Kaikki olisi kuitenkin mennyt hyvin, jos en olisi erehtynyt ajattelemaan asiaa myös laajemmassa perspektiivissä. Milloinkahan sitä oppii olemaan ajattelematta liikaa ja katsoa vain puita ilman metsää. No eiköhän se pitänyt taas jonkin näreen hypätä silmille.

Ovatko muut huomanneet erästä analogiaa tämän kuuluisan uudistushalun ja porvarillisen politiikan välillä? Vai onkohan tämä vain ilmentymä henkilökohtaisesta hiipivästä hulluudesta? En tiedä, mutta pakko kertoa mikä mieltä painaa kun kerran jutun jo aloitin. Ymmärtääkseni tällä hetkellä Suomessa valtaa pitävä päähallituspuolue pyrkii politiikallaan minimivaltioon, eli siis valtioon, joka itse ei järjestä juurikaan palveluja vaan yritykset tuottavat palvelut sen puolesta. Aatteellisesti kannatan yhteiskunnallisia palveluja niillä elämän osa-alueilla, jotka ovat yksilön hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Siihen kuuluvat mm. hyvän elämän edellytykset kuten laadukas terveydenhoito, jossa hoitoon pääsy ei vaadi riitävän leveää tilinauhaa. Vain yhteiskunnallisella terveydenhoidolla voidaan taata laadukas palvelu kaikille, eikä siten ihmisten kurjuudesta pääse kukaan tekemään bisnestä. Tässä voi opponentti väittää kilpailun kyllä laskevan hintoja myös köyhän ulottuville, mutta kun ei. Todellisuudessa arvelen olevan niin, että kyllä sairas maksaa mitä pyydetään ja myy vaikka mummonsa jos vain saa helpotusta vaivoihinsa. Jos omat rahat ja mummu ei riitä niin sitten kituu pois. Kilpailutus voi toimia putkiremonteissa, mutta ei tässä tapauksessa; kuitin summa on avoin.

Asiasta ei taideta tarkoituksella pitää suurempaa hälyä, mutta kai sitä jossakin vaiheessa sen vastuunkantamisen vastuunkannon vastuunkannon kannon välissä pitäisi puhua vähän asiaakin, mistä oikeasti on kyse. Näen selvän yhteyden kuntien alasajon ja minimivaltion pyrkimyksillä. Toinen tehdään toisen luomiseksi. Näkemykseni mukaan asia on niin, että kuntien lukumäärän radikaali leikkaus tarkoittaa yksiselitteisesti yhteiskunnallisten palvelujen karkaamista yhä kauemmas asukkaista. Tämä uudistus puolestaan luo alueelle palvelutyhjiön, mikä tulee jollakin tavalla täyttää ja minimivaltiopolitiikan mukaan toivottava ja ainoa lääke tähän on yksityinen palveluntarjonta.

Erinomaista ja määrätietoista politiikkaa joka on jatkunut jo kauan. Tämä pitänee myöntää. Karsimista on tietenkin helppo perustella talousfaktoilla ja siihen kuoroon on helppo liittää jokainen matematiikkaa vähänkään hallitseva, mutta onko kukaan koskaan pohtinut mikä on vienyt talouden tähän tilaan?  Asian taustalla lienee pitkään jatkunut valtion veropohjan rapauttaminen, mikä ei voi johtaa muuhun kuin valtion menojen eli palvelujen karsimiseen. Tähän vielä lisätään politiikka, joka on tehnyt kunnalliset palvelut enemmän kuin vaikeiksi ja ennen kaikkea kalliiksi toteuttaa. Voisi siis ajatella, että kunnat ovat melko lailla kypsää kauraa liittymään suurempiinsa. Taas viedään kansaa kuin pässiä narussa.

Kaikkein hehkein kirsikka kakun päällä on kuitenkin se, että SDP on toinen suurimmista hallituspuolueista. Tällä hetkellä valtion varoista vastuussa olevat tekevät kaikkensa pitääkseen pinnalla sen veneen, mikä on kuitenkin upotettu jo aikaa sitten. Tämä realisoituu siinä, että pakon edesssä joudutaan tekemään nyt niitä päätöksiä mitä tehdään ja muutamien vuosien päästä irvitään demareita, että he olivat itse Suomea purkamassa. Pakon edessä se kukkokin munii, mutta kysymys kuuluu, onko meidän demareiden pakko jatkaa istumista siinä korttipelissä, jossa jatkuvasti koitetaan pelata mustaa pekkaa meidän käteen? Mukana tekemässä sitä politiikkaa, missä ollaan luomassa minimivaltiota ja purkamassa yhteiskunnan palveluja. Suomen suurin purkutyömaa.

-L

Ei tämä ole yllätys. Siis se, että maailman ratas ei loputtomiin voi pyöriä siten miten se on tähän asti kulkenut. Luin HS.fi sivulta artikkelin, jossa aiheena oli sijoittajien näkemys kapitalismin nykytilasta.

http://www.hs.fi/talous/Sijoittajat+Kapitalismi+on+kriisiss%C3%A4+/a1305554154431

Luin taannoin erään toisen blogikirjoituksen, missä ainakin oman käsitykseni mukaan moitittiin sosialidemokratiaa ja sen arvomaailmaa esimerkillä juoksukisoista, joissa kaikki juoksevat saman matkan, mutta hyville juoksijoille laitettiin kivireppu selkään tasoittamaan heidän kuntoeroaan. Esimerkin lopputuloksena kaikki juoksijat olivat yhtä hyviä ja saapuivat maaliin yhtä aikaa. Tämän esimerkin osuvuutta tai ontuvuutta voi jokainen pohtia itsekseen, en sitä ala tässä analysoimaan sen enempää; ehkäpä palaan asiaan joskus.

Tahtoisin kuitenkin luoda niin ikään tarinanomaisen esimerkin liittyen tähän sijoittajien mielipiteeseen kapitalismin kriisistä. Kyseinen kriisi ei ole yllätys, jos pohditaan sitä, mitä todella on puhtaan kapitalismin takana.

Tarina neljästä vaeltajasta

Olipa kerran neljä miestä jotka vaelsivat yksissä tuumin erämaassa. Sattui kuitenkin niin, että eräänä päivänä miesten kulun katkaisi leveä joki, mitä ei voitu ylittää uimalla tai kahlaamalla. Hetken aikaa mietittyään yksi miehistä huomasi heidän olevan kohdassa, jossa jokea reunustava metsä oli samaisen miehen omaisuutta. Tästä iloiten miehet päättivät rakentaa lautan, jolla voisivat ylittää joen ja jatkaa matkaansa. Metsän omistava mies kuitenkin vaati, että hänen ei tarvitsisi osallistua melomiseen, koska hän antaa jo puut lauttaa varten. Toiset pitivät ajatusta kohtuullisena. Toinen miehistä puolestaan omisti porukan ainoan kirveen, millä puut voitaisiin kaataa ja lautta rakentaa. Siksi hänkin vaati saada jättäytyä pois melontavaiheen ponnistelusta. Jälleen toiset retkikunnan jäsenet pitivät vaatimusta kohtuullisena, koska metsän omistajakin oli samaisen vapauden saanut. Niinpä puut kaadettiin ja lautta rakennettiin, mutta huomattiin, että lautan kokoaminen ilman köyttä on vaikeaa. Siksi päätettiin käyttää kolmannen miehen omistamaa köyttä lautan rakentamiseksi. Kolmas mies ei olisi halunnut luovuttaa köyttään, koska se todennäköisesti menisi käyttökelvottomaksi tämän jälkeen. Siksi muut miehet päättivät, että kolmas mies saisi luovuttaa köytensä yhteiseksi hyväksi, mutta hänen ei korvauksena tarvitsisi meloa. Kolmas mies suostui tähän, koska pitihän hänenkin päästä joen ylitse. Neljännellä miehellä ei ollut mitään, mikä olisi voinut olla tarpeellista joen ylittämisen kannalta ja siksi hän sai ainoana retkikunnan jäsenenä melojan pestin. Vähän myöhemmin retkikunta lähti matkaan. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta matka oli pitkä ja neljäs mies alkoi väsyä melonnassa. Hän pyysi apua muilta miehiltä, mutta nämä totesivat jo tehneensä oman osuutensa ja vaativat neljättä miestä laittamaan vauhtia ja lopettamaan valittamisen. Neljäs mies lopettikin valittamisen ja tyytyi osaansa jatkaen melomista. Kävi kuitenkin niin, että kyseinen mies uupui taakkansa alla täysin ja ennen kuin muut ehtivät hätiin, oli virta jo vienyt tuuliajoilla olevan lautan koskeen joka nielaisi koko retkikunnan kaikkinensa. Niin päättyi neljän miehen, kolmen omistajan ja yhden tekevän taival.

Mikä oli tarinan opetus? Saduissa kun on aina jokin moraalinen opetus, kuten on myös tässä ja se opetus sisältää koko tämän artikkelin ytimen. Edellinen satu ei kuitenkaan ole täysin satua, sillä esimerkin omaisesti tämä satu voi olla myös totta. Jokainen voi kohdallansa pohtia mitä sadusta voi oppia tai mitä sadullani tarkoitan, mutta ensimmäinen asia mitä opin tutustuessani poliittisiin aatemaailmoihin oli, että kapitalismi on omaisuudesta elämistä. Kuinka kauan maailman ratas tällä ideologialla pyörii, sitä ei tiedä kukaan. Lopputuloksena todennäköisesti lienee neljän vaeltajan kohtalo.

-L

Oikein hyvää yötä kaikille. Tuskimpa kukaan tätä kirjoitusta on juuri tänä yönä lukemassa, mutta minä tulin vajaa tunti sitten töistä ja juuri saunasta. Mukavan letkeä päivä oli melko kokonaisuudessaan; tahti oli sopivan kiireinen. Tuossa lauteilla istuessani tuli mieleen taas yhtä ja toista mikä voisi olla mielenkiintoista myös miljoonissa luettavien seuraajien kannalta. Aatosten aihealueet tuolla yösaunan lauteilla olivat siis mukavan kevyet: ylevero, kirkosta eroaminen ja uskonto sekä maailmanloppu. Aloitetaan vaikkapa maallisimmasta.

Siis asiaan. Niin sanottu ylevero ei minun ajatusmaailman mukaan loukkaa yhdenkään suomalaisen oikeuksia eikä valtio siis mitenkään ryövänne ainakaan oman ajatuskulkuni mukaan yhtäkään kansalaistansa ylimääräisellä rasitteella. Tai sen verran voisin tätä kohtaa perua, että onhan tässäkin maassa ihmisiä jotka ajattelevat kaiken verotuksen ryöstämiseksi. Joka tapauksessa entinen muodollisesti pakollinen (lue: vapaaehtoinen) tv-maksu oli tullut tiensä päähän. Siitä johtuen Ylen rahoitus lienee ollut enemmän tai vähemmän ihmisten hyväntahtoisuuden varassa. Sen puolestaan arvannee, että monen mielestä vapaaehtoinen maksu on yhtä kuin turha kulu huolimatta siitä, että maksun tarpeessa olevan organisaation palveluita kuitenkin käytetään. Suomeksi sanottuna tällainen toiminta ei liene sentään varastamista, mutta loisimista se on siitä ei pääse mihinkään jos nyt tässä tapauksessa voitaneen käyttää enemmän biologiasta tuttua termiä. Omasta mielestäni Yle on rahoituksensa ansainnut. Jokaisella demokraattisella valtiolla on nimittäin oltava riippumaton media, joka tavoittaa tarvittaessa jokaisen kansalaisen. Riippumattomuudella tässä tapauksessa tarkoitan median irrallisuutta esimerkiksi taloudellisesti markkinoista ja mainostajista. Tämä sulkee pois mahdollisuuden rahoittaa Ylen toiminta mainosmediasta tutuin menetelmin. Yksinkertainen syy tälle on se, että mainosmedian riippumattomuus ja siten myös uutisoinnin todenmukaisuus voi olla uhattuna. Ehkä tällainen yksinkertaistaminen on karrikoitua, mutta sisältää mielipiteeni ytimen. Mitä siitäkin esimerkiksi tulisi jos mainosmedia uutisoisi jonkin elintarvikkeen sisältävän vaarallisia aineita, mutta silti saisi rahoituksensa osaksi tätä tuotetta myyvältä yhtiöltä. Mahdollisesti kyseiseltä asiakkaalta saatavat tulot voisivat romahtaa. Turhan heikko esimerkki myönnettäköön se, mutta kantaa ehkäpä idean siemenen. Joka tapauksessa medialla on valtava voima ja samoin on markkinoilla. Siksi näitä ei tule sotkea keskenään ainakaan yhden toimijan tapauksessa.

Edelliseen liittyvä humoristinen seikka on yleveron vaikutus kirkosta eroamiseen. Luin jostakin, että jotkut ihmiset eroavat kirkosta koska ylevero vie niin paljon tilaa lompakosta, että kirkollisvero ei sinne enää mukaan mahdu. Kysymys vain herää mitä sinne samaan lompsaan kuitenkin mahtuu. Myönnettäköön, että ihmettelen vähän puolueellisesti näiden ihmisten toimintaa johtuen kirkkovaltuutetun luottamustoimesta, mutta jaksan silti ihmetellä tätä ajatuksen kulkua. Tottahan tässäkin asiassa vaikuttaa eniten yksilön oma ajatus tai tuntemus jos sellaista edes on asiaan liittyen. En halua mitenkään paheksua ketään niistä jotka päättävät erota kirkosta. Enkä halua paheksua myöskään niitä, jotka eivät sinne ole ikinä kuuluneetkaan. Jotakin kuitenkin toivoisin näiden ihmisten tekevän ennen päätöstä. Toivoisin, että he eivät kevyin perustein eroaisi kirkosta, sillä se asia on muutakin kuin niin sanottu raha-asia. Jokainen ihminen on eräällä tavalla hengellinen olento. Ymmärtäkööt kukin sen omalla tavallaan, mutta jokainen ihminen taatusti yrittää kaikin voimin muodostaa käsityksen maailmasta ja itsestään sen osana. Siksi toivoisin, että näillä ihmisillä on asettaa jotakin sen tilalle, mitä kirkko tai uskonto ylipäänsä on hänessä edustanut, tilan kokoon katsomatta. Minulla on muutamia ateisti tuttavia tai mistäpä minä kaikkien tuttujeni vakaumusta tiedän, koska ei kaikkien kanssa tule puheeksi tai eivät muuten ”ilmianna” itseään. Sekin on ihan ok; en minäkään kerro syvimpiä ajatuksiani juuri kenellekään. Mutta tässä asiassa päästään asian ytimeen. Se palvelus, mitä joiltakin ateistista uskontoa (aivan oikein, uskontoa ) edustavilta toivoisin on ymmärrys, että nyt kun vihdoin valtaosa kristillisestä kirkosta sekä valtion edustajista on myöntänyt uskonvapauden ja lopettanut sormella osoittelun, hekin ymmärtäisivät yhden perustavanlaatuisen ihmisoikeuden: muodostakaa oma uskonne ja antakaa muidenkin tehdä samoin ilman provosointia suuntaan eikä toiseen. On ihmisen oikeus muodostaa oma hengellinen todellisuutensa riippumatta siitä onko se kristin-, islam-, luonnon- tai ateistiselle uskonnolle suotuisa. Tämä asia pitäisi olla yksiselitteisesti selvä kaikille, sillä niin ison osan hengellisyys ihmisestä täyttää ja siksi ihmisten leimaaminen tai provosointi minkä hyvänsä uskonnollisen suuntauksen vuoksi on tökeröä. Siksi hyvä ohje kaikille voisi olla ajatus siitä, että täyttäkää hengellinen tyhjiönne jollakin tavalla ja olkaa onnellisia itsenne ja maailmanne kanssa. Sen jälkeen voitte pitää mölyt mahassanne (saa vapaasti kopioida). Tiedän, että kristinusko esimerkiksi on tehnyt paljon tätä ajatusta vastaan. Sekin on väärin, että annetaan yksi vaihtoehto. Antakaa valita useista, sillä vain siten ihminen voinee olla tasapainossa itsensä kanssa.

Selvyyden vuoksi voisin kuitenkin vähän valottaa omaa uskonnollista taustaani. Käytännössä olen kasvanut kristillisessä ympäristössä, vaikka perheeni ei ole kuulunut mihinkään erityisiin ryhmiin. Voisin kuvailla kasvuympäristöäni sanoilla tavallinen evlut perhe. Muistan lapsena lukeneeni kiltisti iltarukousta ja laskeneeni kolme päivää siitä kun enoni hukkui läheiseen lampeen. Myöhemmin minäkin kyseenalaistin kaikenlaisia asioita liittyen omaan hengellisyyteeni ja maailmankatsomukseen. Kuitenkin täytin sen omalla tavallani ja kirkko kuuluu siihen myös. En kerro mikä on oma maailmankatsomukseni koska se on henkilökohtainen asiani enkä sitä halua julistaa. Sanottakoon kuitekin, että tällä hetkellä se hengellisen tyhjiön täyte on kantanut monien vaikeiden aikojen yli ja kantaa edelleen. Raamattua aloitin lukemaan noin puolitoista vuotta sitten. Luku-urakka on vieläkin kesken, mutta paljon olen oppinut ymmärtämään länsimaista kulttuuria ja joitakin uskonnollisia liikkeitä sinä aikana. Syy urakan aloitukseen liittyi muun muassa tulevaan ammattiini; halusin oppia ymmärtämään mitkä asiat seisovat länsimaisen kulttuurin taustalla, johon tulen oppilaani tulevaisuudessa osaltani sosiaalistamaan. Ei siis sosialisoimaan vaikka nyt demareita ollaankin ja onhan muun muassa edellä mainittu uskonvapaus tärkeä minulle myös tästä näkökulmasta. Sellaisen rauhan olen kuitenkin itselleni saanut oman tyhjiöni täytön ja luku-urakan seurauksena, että en usko maailman loppuvan 21.12.2012. Isossa kirjassa nimittäin sanotaan, että sitä päivää ei kukaan tiedä etukäteen ja sekös jos mikä käy järkeen. Itse ainakin olen siis rauhassa sen asian suhteen eikä varmaan kukaan tule ilkkumaan jos nyt satun olemaankin väärässä . Muitakin paljon vakavampia asioita olisi maailmassa pohdittavana. Jatketaan kuitenkin myöhemmin sillä tästä kirjoituksesta tuli jo liiankin pitkä; kiitos jos jaksoit lukea! Sen verran jatkettakoon, että muuan saksalainen tuttavani, joka on vierailulla täällä Taivalkoskella sanoi taannoin: ”Drinken, essen, lieben, leben”. Tiivistää mielestäni asian hyvin.

Hyvää yötä; minäkin lähden nukkumaan. Tunnelmaan ainakin näin tunnin kirjoituksen päätteeksi sopii mielestäni tämä kappale; kuunnelkaa jos tahdotte päästä kanssani samaan tunnelmaan.

Dire Straits – Private Investigations

http://www.youtube.com/watch?v=P9K27HvhDxA&ob=av2e

Yliopiston edustajistovaalit olivat ja menivät. Tulos ei ollut henkilökohtaisesti mitenkään mairitteleva, jos vertaan kertynyttä äänisaalista omiin ennakko-odotuksiin. No ehkäpä näin on parempi. Saanpahan keskittyä opintoihin ilman niitäkin lisätöitä. Ei käy kuitenkaan kieltäminen, ettenkö olisi todella edustajistoon halunnut, mutta aina ei halu riitä kuten tiedetään. Toiseksi harmillista vaalituloksessa oli myös oman järjestömme jääminen ilman edustajaa, mikä ei sinällään tuonut muutosta totuttuun. Näkisin kuitenkin, että sosialidemokraattinen näkemys myös ylioppilaskunnan päättävässä elimessä voisi olla kohdallaan. No, näillä mennään ja toivottavasti pystymme parempaan ensi vaaleissa.

Pitää alkaa katsomaan tulevaisuuteen; sekä lähelle, että vähän kauemmas. Vietimme menneenä viikonloppuna Taivalkosken sos.dem ty:n perinteistä pikkujoulua ruokailun ja kahvittelun merkeissä. Mukava nähdä, että monet pitkän linjan demaripoliitikot edelleen jaksavat osallistua pienen paikallisosastomme toimintaan. Vähemmän mukavaa huomata on se, että taisin olla ainoa alle kolmekymppinen henkilö, joka kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Tämä käynnisti eräänlaisen ajatuskulkujen sarjan liittyen esimerkiksi sosialidemokraattisen liikkeen yleiseen tulevaisuuteen. En usko aatteen häviävän kokonaan, mutta jos tilanne on muualla sama kuin Taivalkoskella, voi olla, että meitä demareita on tulevaisuudessa vähemmän kuin nyt. Mutta sitäkin äkäisempiä olemme, sen voin vaikka luvata. Ongelma on kuitenkin olemassa ja se koskenee myös muita poliittisia suuntauksia: miten voimme saada yhä enemmän nuoria kiinnostumaan politiikasta ja yhteisten asioiden hoidosta? Vastaus ei liene helpoimmasta päästä keksiä tai ainakin se puolue tai aatesuunta saa huomattavaa etumatkaa muihin nähden, joka sattuu sen viisastenkiven ensimmäisenä löytämään.

Paljon olen asioita ehtinyt pyöritellä mielessäni viimeisimmän blogikirjoituksen jälkeen ja paljon on myös tapahtunut muun muassa täällä meidän pienessä, ainakin toistaiseksi ympäröiviin kuntiin nähden huomattavan punakassa pitäjässämme. Kaikkea ei liene järkevää purkaa yhteen postaukseen; pitänee vähän kehitellä ajatuksia ja kirjoitella ne sitten pienempinä annoksina. Ajatuksia on kuitenkin liikkunut kuntien palvelustrategiasta oikeudenmukaiseen tuloverotukseen kulkien aina koulutuksen tulevaisuuden kautta.

-L

Ps. Jos joku arvoisista lukijoista ei ole tietoinen, on työväenyhdistyksellämme melko mallikkaat nettisivut (vaikka itse sanonkin). Käykää katsomassa osoitteessa www.taivalkoskendemarit.com

Tai paremminkin täytetty omalta osalta. Periaatteessa voisi toivoa, että vastaukset miellyttävät, mutta mitä hyötyä sitten on olla jotakin mieltä? Tottahan sitä jonkun varpaille astuu jos uskaltaa vastata johonkin kohtaan muutakin kuin ”eos”. Toistaalta taas sehän vaalien idea lienee, että ihmiset löytävät ehdokkaan joka on parhaiten samalla aaltopituudella. Joka tapauksessa erinomainen väline tuo vaalikone. Sieltä löytyykin jo aika paljon asiaa allekirjoittaneen kannoista, mutta tietenkin vain niistä kysymyksistä mitä kone esitti. Pitänee yrittää avata tällä blogilla sitten enemmän asioita vaalikoneen ulkopuolelta.

Viime viikonloppuna silmille hyppäsi hs.fi sivulta uutinen, jonka otsikko kirkui kymppitonnin palkoista syrjäseutujen lääkäreillä ( http://www.hs.fi/kotimaa/Mediuutiset+10000+euroakaan+ei+riitä+syrjäseudulla+lääkärille/a1305547214460 ). Yksinkertainen ensireaktio kyseiseen uutiseen oli: – missä vika ja miksi? Miksi mahdollisesti vastavalmistuneelle lääkärille tulisi maksaa palkkaa enemmän kuin sairaanhoitopiirin johtajalle? Lieneekö sitten vain niin, että tässäkin asiassa kysyntä ja tarjonta määrää tilipussin suuruuden. Kun ei monellakaan kiinnosta mennä syrjäseudun pieneen terveyskeskukseen töihin niin ko. kuntaan syntyy sitten lääkäripula. Tätä pulaa paikataan sitten kasvattamalla palkkoja aivan järjettömän suuriksi. Kuka tietää, onko pienillä paikkakunnilla jopa ns. myyjän markkinat eli työntekijä pyytää mitä kehtaa, koska muuta mahdollisuutta kunnalla ei ole kuin maksaa. En tietenkään väheksy ollenkaan lääkärin toimen vastuukysymyksiä tai väitä, etteikö tekijä palkkaansa työstään ansaitse. Mutta ennustan, että tällä menolla pienet kunnat eivät pian kykene enää hoitamaan velvollisuuttaan terveyspalvelujen järjestämisestä. Onko terveydenhoidosta tehty pohjaton rahakaivo? Voidaanko asiaa jotenkin edesauttaa? Kysynnän ja tarjonnan apuväline kyseiseen asiaan lienee lääketieteellisten alojen koulutuspaikkojen lukumäärän huomattava nosto. Tämä muutos voisi vaikuttaa myös siihen tosiasiaan, että paljon enemmän kyvykkäitä lääkärinalkuja pääsisi unelmoimaansa opiskelupaikkaan. Eivätkä vain terävin kärki puolen pisteen erotuksella.