Lymfooman hoitoon kuuluvat sytostaattihoitojen jälkeiset kontrollit. Verta otetaan muutama putkilo ja  tutkitaan erilaisia veriarvoja, muun muassa hemoglobiini ja tulehdusarvo,  ja joko tietokonetomografian tai ultraäänilaitteen avulla selvitellään sairauden ilmenemistä kehossa.

Kontrollit järjestetään alkuvaiheessa hoitojen päättymisen jälkeen kolmen kuukauden välein, sitten väli pitenee kuudeksi kuukaudeksi. Minulla oli nyt ensimmäisen kerran kuuden kuukauden väli edelliseen kontrolliin. Tällä kertaa vuorossa oli tietokonetomografia Sädesairaalan laitteella. Se on pikainen ja helppo tutkimus, jota ei tarvitse pelätä eikä jännittää. Tuloksia odoteltiin minun tapauksessani viikon verran. Ja kylläpä nyt jännitti perjantainen lääkärissä käynti.

Minulla siis on jo reilut kaksi vuotta mennyt viimeisestä syöpähoidosta.Turhaa oli kuitenkin ollut jännittäminen tälläkin kertaa:

Kaikki on hyvin eli niin kuin olla pitääkin onnistuneen syöpähoidon jälkeen: Lymfoomaa ei ole tietokonetomografiakuvissa näkyvissä, veriarvot ovat loistavat, missään päin kehoa ei tunnu eikä näy ylimääräisiä patteja, entisen kuolemaantuomitun potilaan vointi on erinomainen.

Sädesairaalan lääkäri kuitenkin sanoi hyvin painotetusti: näin on nyt. Niin, ymmärränhän sen minä jo. Syöpä ei ole kertaheitolla selätetty sairaus. Sen luonteeseen kuuluu uusitumisen mahdollisuus. Elämää täytyy elää tässä ja nyt. Huomisesta emme tiedä.

Sädesairaalan lääkäri kertoi myös, että sairauden toteamisvaiheessa oli lymfoomaa niin paljon, että sen laajuutta ei ollut pystytty lainkaan selvittämään, yrityksistä huolimatta. No, olihan minulla siitä ollut jonkunlainen aavistus – hoitohan aloitettiin välittömästi, kun sairaus oli saatu selville- , mutta nyt se sanottiin selvin sanoin. No, mitäs menneistä. Nyt on kaikki hyvin.

Menneistä olen kuitenkin kirjoittanut Keski-Suomen sairaahoitopiirin huhtikuussa ilmestyvään lehteen. Seuraavassa blogikirjoituksessani, joka ilmestyy sitten kun se lehti on tullut julkiseksi, julkaisen sen artikkelin tässäkin. Lehteen otetaan kuukausittain potilaiden näkökulmasta kirjoitettuja kertomuksia ja aivan innoissani olin, kun sain siihen kirjoittaa.

Tänään lauantaina lähdemme taloyhtiöni Vastatuulen naisten lauluryhmän kanssa Sumiaisiin “keikalle” , kylätaloon esiintymään. Me “Vastatuulen vadelmat” eli “Vinhat vatut”, lehtikirjoituksen määrittelyn mukaan “postfeministinen lauluryhmä”, mitä tuo nyt tarkoittaakin, laulamme yhdessä laulamisen ja elämisen ilosta. Nämä naiset lupasivat olla järjestämässä minun hautajaisiani reilut kaksi vuotta sitten. Vielä ei silloin ollut minun aikani siirtyä taivaalliseen laulukuoroon.

.

Eläköön elämä!