Suomi saa kahdennentoista presidenttinsä ensi vuonna. Aika usein sanotaan, että meillä on ollut hyvä herra- tai pressaonni. Tämän päivän missikisatyyliin kuuluu, että virkaan pyrkiviltä kysytään, kuka entisistä yhdestätoista päämiehestä on merkittävin. Tällaiset tenttaukset kuuluvat samaan sarjaan kuin jo klassikoksi luokiteltava kysymys: olette lakannut hakkaamasta vaimoanne, kyllä vai ei? Tai sitten pannaan oikein paha: kummasta tykkäät enemmän lihapullista vai hajuvedestä.

Kaikki presidentit eivät ole yhtä merkittäviä, vaan puolisenkymmentä kuuluu parhaaseen A-ryhmään. Ei ole tarkoituksenmukaista laatia ryhmän sisäistä paremmuusjärjestystä, koska heidän ansionsa eivät ole yhteismitallisia. Jokainen aika vaatii omanlaisensa johtajan.

Yhden tarkastelukulman tarjoaa ajallinen kolmijako. Itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenien ykkönen on ilman muuta laillisuusmies K.J. Ståhlberg, jolla oli merkittävä rooli presidenttikautensa jälkeenkin. Kolme ensimmäistä päämiestä olivat kaikki yhden kauden presidenttejä.

Ståhlberg olisi ehkä tullut valituksi uudelleen, mutta hän ei lähtenyt ehdolle. Tasavaltalaisena hän halusi varjella demokratiaa pitkäaikaisilta johtajilta. Relanderin ainoa ansio lienee, että hän nimitti Suomen ensimmäisen naisministerin, Miina Sillanpään. Kolmas presidentti oli Suur-Suomen luojaksi halunnut P.E. Svinhufvud.

Vuosina 1937- 1946 meillä oli kolme päämiestä, joista luokituksessani kukaan ei kohoa presidenttien ykkösluokkaan: Kallio oli vanha ja heikko, Ryti kiistanalainen ja Mannerheim ensisijaisesti sotilas ja ylipäällikkö.

Sodan jälkeisistä merkittäviä ovat Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto. Paasikivi johti Suomen pois sodasta ja pyrki opettamaan kansalaisille, että viisaus lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. Kekkonen ei ole idolini, mutta olisin epärehellinen, ellen tunnustaisi hänen suurta rooliaan sekä sisä-  että ulkopolitiikassa. Olin 29-vuotias, kun hänen valtakautensa päättyi. Minulla ei siihen mennessä ollut kokemusta kenestäkään toisesta presidentistä. Siksi muistan elävästi hänen hautajaisensa 7.9.1986, nuoremman poikani viettäessä ensimmäistä syntymäpäiväänsä.

Kekkosen 25 vuoden presidenttiyden – joidenkin mielestä jopa itsevaltiuden – jälkeen, siirryttiin demokratian ja parlamentarismin aikaan. Mauno Koiviston ajasta lähtien maan kaikki hallitukset ovat istuneet koko vaalikauden. Vielä 1987 presidentti oli aktiivinen hallitusta muodostettaessa, mutta sen jälkeen asia on kuulunut eduskunnalle, eli puolueille. Koivisto oli poliitikkona bernsteinilainen ja presidenttinä ståhlbergiläinen. Kahden kauden rajoitus ei koskenut vielä Koivistoa, joten hänet olisi valittu varmaan kolmannenkin kerran, mutta hän toimi kuin esikuvansa vuonna 1925; ei halunnut ehdolle. Tarja Halonen lunastaa paikkansa A-ryhmässä Suomen tasavallan ensimmäisenä naispresidenttinä.

Seuraava presidenttimme tulee olemaan kaikkien vallattomin. Siksi hänellä ei ole mahdollisuuksia nousta valiojoukkoon muutoin kuin toimimalla aktiivisesti niin, että presidentti-instituutio lopetetaan tarpeettomana helmikuussa 2018.