Velkajarru ja vyönkiristyspolitiikka syventävät EU:n talousongelmia

Erkki Tuomioja sivusi eilisessä kirjoituksessaan EU:n ehdotusta uudeksi finanssisopimukseksi, jota hän luonnehti parhaimmassakin tapauksessa tarpeettomaksi ja pahimmassa tapauksessa vahingolliseksi. Sopimuksessa haluttaisiin kirjata suomalaiseenkin lainsäädäntöön ”velkajarru”, vuosittainen 0,5 BKT-prosentin budjettialijäämäsääntö. Tuomioja epäili, että tällainen sopimus saattaisi rajoittaa mahdollisuuksia vakautta ja työllisyyttä tukevan suhdannepolitiikan harjoittamiseen. Täten Tuomioja esittää, että Suomen tulisi jättäytyä sopimuksen ulkopuolelle. Vetoomukseen on helppo yhtyä. Suomen ei ole syytä edetä sellaisen Brysselistä johdetun finanssipoliittisen federalismin suuntaan, joka keskittyy yksinomaan julkiseen velkaan. Velkajarrua tukevat finanssipolitiikan konservatiivit katsovat, että valtion menojen ja tulojen pitää olla aina tasapainossa, mutta kansantaloudet eivät toimi samalla logiikalla kuin kotitaloudet.

Ensinnäkin vientivetoisen Suomen talous on suhdanneherkkä, joten tarvitsemme tulevaisuudessakin työllisyyttä ja vakautta tukevaa pelivaraa valtion tulojen ja menojen säätelyyn. Toiseksi on muistettava, että finanssipolitiikan pelivaran kaventaminen vaikeuttaisi hyvinvointivaltion ylläpitämistä entisestään. Tätä näkökulmaa on syytä korostaa, sillä eriarvoisuus ja tuloerojen kasvu nousivat viime eduskuntavaalien keskusteluissa laajasti esille. Eriarvoistuminen nimettiin ongelmaksi yli puoluerajojen. Voidaan jopa kysyä, onko talousajattelu, joka hahmottaa julkisen velan suhdannetilanteesta riippumatta ensisijaisena ongelmana, yhdistettävissä täystyöllisyyteen ja hyvinvointivaltioon tähtäävään politiikkaan? Ainakin 1990-luvun Suomessa eriarvoistavat leikkaukset tehtiin usein joustamattomien EMU-kriteerien nimissä.

Julkinen velka tasoittaa suhdanteita ja pitää yllä kokonaiskysyntää, joka on kasvun ja vakauden edellytys. Viimeksi vuonna 2008 suurimmat kansantaloudet vastasivat luottolamaan yhdessä sovituilla elvytystoimilla. Näin vältettiin 1930-luvun suuren laman toistuminen maailmantaloudessa. Elvytyspolitiikasta siirryttiin kuitenkin nopeasti – viimeistään Kreikan maksukykyvaikeuksien myötä – aikakauteen, jota luonnehtii julkisen talouden tasapainottaminen. Itse asia eli uusliberalismin tai ja markkinatalouden kriisi unohtui täysin kun Eurooppa aloitti vyönkiristyksen. Talousvaikeuksien syyksi on nimetty yksiselitteisesti julkisten talouksien ylivelkaantuminen. Tarina julkisen sektorin kriisistä on lyönyt läpi myös suomalaisessa julkisuudessa ilman suurempaa kritiikkiä.

Todellisuudessa useiden kriisimaiden velka-bkt-suhteen kasvun taustalta löytyvät kriisin vaatimat elvytystoimet sekä verokertymän supistuminen ja työttömyyskorvausten kasvu laskusuhdanteessa. Espanjan ja Irlannin kaltaiset maat olivat pitäytyneet EU:n Maastrichtin sopimuksen edellyttämissä velkaantumistavoitteissa 2000-luvun alkuvuosina. Julkisen velan sijasta näiden maiden ongelma oli yksityisen sektorin velkakupla, jota paisuttivat muun muassa alhainen korkotaso, pankkisektorin säätelyn purkaminen sekä ylikuumentuneet asuntomarkkinat. Tämä politiikka perustui uusliberaalille ajattelulle siitä, että rahoitus- ja varallisuusmarkkinat toimivat tehokkaasti, ja että keskuspankin tulee pitää huolta ainoastaan hintavakaudesta. Toiseksi euroalueen päättäjät eivät kiinnittäneet huomiota euroalueen sisäisiin kilpailukyvyn epätasapainoihin. Aiemmin alijäämämaat pystyivät vastaamaan kilpailukykyongelmiin devalvaatioiden kautta. Liityttyään euroalueeseen valtiot kuitenkin menettivät mahdollisuuden harjoittaa valuuttakurssipolitiikkaa.

Viime kädessä euroalueen valtionvelkakriisi palautuu kysymykseen Euroopan keskuspankin roolista. Suvereenin keskuspankin omaavilla Japanilla ja Yhdysvalloilla ei ole käsissään maksukykykriisiä. EKP voisi palauttaa rahoitusmarkkinoiden luottamuksen takaamalla kriisimaiden maksukyvyn. Saksan hallitus kuitenkin vastustaa sinnikkäästi EKP:n mandaatin muutosta. Angela Merkelin mukaan EU-maiden pitää vain säästää kurinalaisesti, niin rahoitusmarkkinoiden luottamus palautuu ja talous kyllä lähtee lentoon. Toiset ovat vähemmän vakuuttuneita. Financial Timesin arvostetun kolumnistin Martin Wolfin mukaan ei ole syytä olettaa, että EU-maiden kansataloudet olisivat elpymässä vuonna 2012. Sekä yksityisen sektorin että julkisen sektorin edelleen vähentäessä velkaantumista, kokonaiskysyntä taittuu.

Julkisessa keskustelussa kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden ja luottoluokittajien katsotaan usein vaativan lisäsäästöjä ja veronkorotuksia. Toisaalta, kuten Paul Krugman huomautti, edes luottoluokituslaitokset eivät enää usko vyönkiristyspolitiikan ratkaisevan eurokriisiä. Luottoluokituslaitos S&P toteaa, että: ”Uskomme myös, että sopimus (viimeisin euron pelastusohjelma) perustuu ainoastaan osittaiselle ymmärrykselle kriisin syistä: sille että nykyinen finanssimyllerryksen perussyy on euroalueen periferian finanssipolitiikan tuhlaavaisuus. Kuitenkin näkemyksemme mukaan euroalueen rahoitusongelmat perustuvat myös yhtä paljon kasvaville ulkoisille epätasapainoille sekä kilpailukyvyn eroavaisuuksille EU:n ydinmaiden ja niin sanotun periferian välillä. Sellaisenaan, uskomme että on olemassa riski vyönkiristykselle perustuvan uudistusprosessin epäonnistumisesta. Kotimainen kysyntä laskee samaa tahtia kun kuluttajien huolet ja epävarmuus työllisyydestä ja käytettävissä olevista tuloista lisääntyvät, syövyttäen kansallista verokertymää”.

Italian ja Espanjan talouksien odotetaan jopa supistuvan tänä vuonna. Kun vielä Saksan, Ranskan ja Ison-Britannian kasvu on ennusteiden mukaan vaatimatonta, voidaanko nykytilanteessa puhua enää edes elpymisestä? Yksinomaan julkiseen velkaan ja sen rajoittamiseen keskittyvä talouspolitiikka ei ole johtamassa elpymiseen. Erityisesti Saksan, Hollannin, Suomen, Ruotsin ja Itävallan kaltaisten vakavaraisten maiden tulisi harjoittaa tulevina vuosina yhteisesti koordinoitua elvyttävää finanssipolitiikkaa, jotta poliittinen jarrutus ei tukahduttaisi elpymistä. Tällainen politiikka voisi potentiaalisesti myös vähentää julkista velkaantumista keskipitkällä aikavälillä. Myös EKP:n olisi tuettava elvytyslinjaa. Meilläkin olisi aloitettava julkinen keskustelu siitä, miltä pohjalta Euroopan talouden b-suunnitelma, 2010-luvun New Deal, voisi alkaa hahmottua?

Antti Alaja

Vastaa
18.01.

Pankit vastuuseen

“ Et koskaan haluaisi vakavan kriisin menevän hukkaan” (Rahm Emanuel)

Globaalin finanssikriisin alkamisesta on nyt kolme vuotta, ja moni keskeinen ongelma on yhä ratkaisematta. Tulevalla hallituksella on ainutlaatuinen tilaisuus lähteä tekemään näkyvää ulkopolitiikkaa myös rahoitusmarkkinoiden säätelyssä. 

Kannatettavia uudistusehdotuksia on paljon, mutta keskittymällä voidaan saada enemmän tuloksia. Rahoitusmarkkinavero ja veroparatiisitalouden avaaminen ovat kaksi konkreettista teemaa, joiden edistämisessä Suomella olisi tulevalla hallituskaudella mahdollisuus ottaa näkyvä rooli.

Rahoitusmarkkinaverolla voitaisiin säädellä ammattimaisten sijoittajien spekulatiivista kaupankäyntiä osake- ja johdannaismarkkinoilla. Samalla se panisi hyvää tulosta tekevät pankit ja sijoittajat kantamaan osansa edelleen jatkuvan finanssikriisin jälkilaskun hoidossa.

Uusia kriisejä voitaisiin estää velvoittamalla yrityksiä raportoimaan maakohtaisesti voitoistaan, maksetuista veroista, tytäryhtiöiden nimistä sekä niiden työntekijämääristä. Maakohtaiset tilinpäätöstiedot olisivat helpottaneet tunnistamaan esimerkiksi AIG-vakuutusjätin ja monen pankin subprime-roskalainoihin liittyviä riskejä.

EU:lle kaksoishyötyä rahoitusmarkkinaverosta

Vaatimus rahoitusmarkkinaverosta nousi eurooppalaiseen julkisuuteen finanssikriisin keskellä, kun vaikutusvaltaisten valtioiden G20-kokous antoi IMF:lle tehtävän selvittää rahoitussektorin verotusta. Kevään 2010 selvitystyön jälkeen suurin poliittinen paine rahoitussektorin verottamiseksi oli kuitenkin jo haihtunut. G20-kokouksen johtopäätöksiin kesäkuussa 2010 ei lopulta kirjattu minkäänlaista mainintaa rahoitusmarkkinaverosta.

G20-kokouksien pettymysten jälkeen poliittinen kamppailu rahoitusmarkkinaveron toteuttamisesta on siirtynyt Euroopan tasolle. Jos nykytilanteessa ei ole mahdollista saavuttaa globaalin tason yhteisymmärrystä rahoitusmarkkinaverosta, niin EU:n on täysin mahdollista ottaa edelläkävijän rooli “innovatiivisen rahoituksen” kysymyksissä.

Europarlamentti otti maaliskuussa myönteisen kannan EU-laajuiseen rahoitusmarkkinaveroon. Aloite on tällä hetkellä vastahankaisen Euroopan komission valmistelussa. Euroopan sosialidemokraattinen puolue, vihreät ja monet kansalaisjärjestöt luovat nyt painetta komission suuntaan, jotta komission laatimat vaikutusarviot perustuisivat itsenäisten asiantuntijoiden työhön, eivätkä finanssissektorin lobbaajien laatimiin taustapapereihin.

Komissiolta on vaadittava konkreettista suunnitelmaa rahoitusmarkkinaveron toteuttamisesta. Myös Helsingin suunnasta olisi painotettava, että rahoitusmarkkinaverosta seuraisi kaksoishyöty EU:lle. Pienellä 0.05 prosentin verolla voitaisiin kerätä yli 200 miljardin verotulot ja toiseksi vero vakauttaisi rahoitusmarkkinoiden kehitystä kitkemällä spekulaatiota. 

Jo edellisellä hallituskaudella Suomen suhtautuminen rahoitusmarkkinaveron toteuttamiseen oli periaatteessa myönteistä. Oppositio loi toiminnallaan painetta veron toteuttamiseksi esimerkiksi Kreikka-paketin yhteydessä. Käytännössä hallituksessa kuitenkin katsottiin, että EU voi toteuttaa veron ainoastaan, jos kaikki keskeiset teollisuusmaat lähtevät mukaan. Vastaisuudessa rahoitusmarkkinavero tulisikin hahmottaa EU:n talouskehitystä vakauttavana uudistuksena eikä potentiaalisena kilpailukykyesteenä, jos muut eivät lähtisikään mukaan. 

Maakohtainen kirjanpito paljastaisi yritysten sisäiset riskit

Yritysten maakohtaisen raportoinnin kasvattaminen auttaisi kasvattamaan pankkien ja muiden suuryhtiöiden toimintaan liittyvien riskien läpinäkyvyyttä. Esimerkiksi vakuutusjätti AIG, Isossa-Britanniassa kansallistettu Northern Rock -pankki ja keski-eurooppalainen Fortis-pankki kätkivät merkittäviä asuntolainariskejä salaisuusvaltioissa sijaitseviin tytäryhtiöihin.

Riskeistä ei saatu tietoja, sillä nykyiset kirjanpitosäännöt velvoittavat yrityksiä raportoimaan keskeiset talouslukunsa vain konsernin tasolla tai alueellisesti. Maakohtaiset tiedot tuloista, maksetuista veroista, työntekijämääristä ja muista keskeisistä tunnusluvuista auttaisivat viranomaisia, sijoittajia ja kansalaisia samaan totuudenmukaisemman kuvan yhtiöiden tilanteesta.

Maakohtainen raportointi auttaisi arvioimaan monikansallisten yritysten yritysvastuun tasoa. Moni yhtiö järjestelee sisäisen rahaliikenteensä tällä hetkellä siten, että maksuun tulee veroja vähän tai ei ollenkaan. Verottajan lisäksi kärsivät pienyritykset, joiden asemaa ansioton veroetu heikentää.

Suursijoittaja George Soros, Euroopan parlamentti ja monet muut tahot ovat asettuneet kannattamaan maakohtaisen raportoinnin kasvattamista. Euroopan komissio teki aloitteesta viime syksynä konsultaatiokierroksen, jonka ainoa vastaus Suomesta tuli Elinkeinoelämän keskusliitolta.

EK:n mukaan maakohtainen raportointi tuottaisi “tarpeetonta tietoa” ja “rapauttaisi yhtiöiden kilpailukykyä.” Maakohtaista tietoa on kuitenkin jo nyt välttämätöntä kerätä monikansallisten yritysten sisällä: kysymys on vain siitä, missä määrin tämä tieto on julkista. Monikansallisten yhtiöiden painoarvon lisääntyessä myös julkisuusvaatimusten rimaa on korotettava.

Myös maakohtainen kirjanpito toisi EU:lle kaksoishyödyn: läpinäkyvyys tekisi veronmaksusta vahvan yritysvastuukysymyksen. Eduskuntaan nousseille kehitysapukriitikoille avoimempi raportointi olisi taivaan lahja, kun myös köyhimmät maat pystyisivät keräämään paremmin omat tulonsa.

YTM Matti Ylönen, vapaa kirjoittaja ja Tax Justice Network -verkoston Suomen yhteyshenkilö
Projektikoordinaattori Antti Alaja, Kalevi Sorsa -säätiö

Kirjoitus on julkaistu torstaina 5.5 Uutipäivä Demarissa

Vastaa
09.05.

Iso-Britannia – vyönkiristyspolitiikan laboratorio Euroopassa

”It’s hurting, but it isn’t working.”

Talouspolitiikan syklit vaihtuvat nopeasti. Kun rahoitusmarkkinat ja pankit horjuttivat maailmantaloutta finanssikriisin yhteydessä, puhuttiin ”uusliberalismin kriisistä”. Valtiot sopivat suuren kokoluokan finanssipoliittisesta elvytyksestä ja julkinen velkaantuminen kääntyi jyrkkään kasvuun. Keynes ja rahoitusmarkkinoiden säätely nousivat hetkellisesti pääkirjoitusten ja G20-kokouksien aiheeksi. Viime keväänä suunta muuttui taas radikaalisti, kun markkinoiden luottamus EU:n PIIGS-maiden maksukykyyn kriisiytyi ja huoli valtioiden velkaantumisesta lisääntyi. Vyönkiristyspolitiikan aikakausi sai alkunsa. EU:n komissio antoi kehoituksen, että lähes kaikkien jäsenmaiden tulisi kiristää finanssipolitiikkaansa ”luottamuksen palauttamiseksi”.

Iso-Britanniaa voidaan perustellusti pitää vyönkiristyspolitiikan taloudellisena ja yhteiskunnallisena laboratoriona Euroopassa. David Cameronin konservatiivihallitus julkisti viime kesänä historiallisen kokoluokan leikkaukset, jollaisia ei ole nähty toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Britanniassa ovat käynnissä 80 miljardin punnan leikkaukset julkisella sektorilla, ja uusia leikkauskohteita ollaan vielä julkistamassa huhtikuun aikana. Vuonna 2010 Iso-Britannian julkiselta sektorilta hävisi jo 100 000 työpaikkaa, ennen kuin leikkaukset edes ehtivät alkaa vaikuttaa.

Brittien reaktioilla menoleikkauksiin tulee olemaan heijastusvaikutuksia ympäri Euroopan. Jos ja kun konservatiivihallitus pystyy toteuttamaan esittämänsä julkisen sektorin leikkaukset, tulee se ainakin sinetöimään Thatcherin aloittaman julkisen sektorin vastaisen markkinaliberalistisen projektin Iso-Britanniassa. Hyvinvointivaltion viimeisetkin instituutiot ovat uhattuna, Britannia on jo nykyisin OECD-maista kuudenneksi eriarvoisin. Optimistisempi skenaario olisi se, että britit mobilisoituisivat taloudellisesti ja sosiaalisesti kestämättömiä leikkauksia vastaan. Tähän päivään mennessä leikkaukset ovat saaneet ainakin suurimmat ammattiliitot liikkeelle. Liittojen organisoimat mielenosoitukset ajoivat neljännesmiljoona ihmistä protestoimaan Lontoon kaduille maaliskuussa. Moni pelkää työpaikkansa ja tulevaisuutensa puolesta.   

Iso-Britannian työväenpuolue keikkuu gallupeissa useita prosentteja konservatiivien edellä. Monet kommentaattorit kuitenkin katsovat, että Työväenpuolueen Ed Milibandilla on haasteellinen tehtävä säilyttää ”valtavirran” uskottavuutensa leikkausten vastaisten protestien keskellä. Lehdistössä leikkausten vastustajat pyritään leimaamaan talouden realiteeteista tietämättömiksi ”alijäämän kieltäjiksi”. Jotkut katsovat, ettei Milibandin olisi pitänyt osallistua ay-liikkeen mielenosoituksiin.

Viime kesänä Miliband nimesi varjokabinettinsa valtionvarainministeriksi kokeneen Alan Johnsonin. Johnson kritisoi konservatiiveja liiallisista leikkauksista, mutta hän on toisaalta korostanut, että työväenpuolueen valtionvarainministeri Alistair Darlingilla oli myös ”vahva suunnitelma” velkaantumisen pysäyttämiseksi. Johnson olisi myös painottanut vahvemmin veronkorotuksia kuin konservatiivit. Gordon Brownin luottomies Ed Balls taas pyrki viime keväänä työväenpuolueen johtoon kritisoiden rankasti Darlingin ja konservatiivien leikkaussuunnitelmia. Balls korvasi alkuvuodesta Johnsonin varjokabinetissa, jota on pidetty suunnanmuutoksena työväenpuolueen talouspolitiikassa.

EU:n ja Iso-Britannian omaksuman vyönkiristyspolitiikan kriitikot ovat painottaneet, että nykyisen finanssikriisin yhteydessä ei saisi toistaa 1930-luvun virheitä. Suuren laman aikana New Deal -ohjelma lopetettiin ennenaikaisesti ja lopulta maailmantalous elpyi kunnolla vasta toisen maailmansodan massiivisen julkisen kulutuksen myötä. Kansainvälisen valuuttarahaston uusin World Economic Outlook on mielenkiintoista luettavaa tässä kontekstissa, sillä EU:n ja erityisesti Iso-Britannian kasvu laahaa muun maailman perässä. Britannian kokonaistuotannon kasvu on hidastumassa 0.2 prosenttiin vuoden ensimmäisellä neljänneksellä.

Antti Alaja

Vastaa
13.04.

Hyvinvoinnin uudet mittarit – mielivaltaisia arvioita vai hyvinvoinnin kokonaisvaltaisia kuvaajia?

Suomen sosiaalifoorumi järjestettiin kuluvana viikonloppuna. Kalevi Sorsa -säätiö oli järjestäjätahona kolmessa keskustelussa, jotka käsittelivät bruttokansantuotetta ja uusia hyvinvoinnin mittareita, työn teettämisen uusia muotoja sekä maahanmuuttajia työelämässä. Tässä kirjoituksessa referoin yhdessä Vihreän Sivistysliiton kanssa järjestettyä keskustelutilaisuutta Mahtuuko hyvinvointi yhteen mittariin? Tilaisuuteen oli saatu mukaan kaksi merkittävää talouskeskustelijaa, ETLA:n tutkimusohjaaja Niku Määttänen sekä Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffren. Tilaisuuden veti YLE:n toimittaja Markku Heikkinen.

Niku Määttänen painotti puheenvuorossaan, ettei yhteismitattomia asioita, hyvinvoinnin eri tekijöitä kannata puristaa yhteen. Esimerkiksi kansantulo, köyhyysaste, biodiversiteetti ja elinikä ovat asioita, joiden laittaminen yhteen numeroon on problemaattista. Tämä edellyttää mielivaltaista arvioita siitä, kuinka tärkeitä eri tekijät ovat suhteessa toisiinsa. Määttäsen mukaan tällaiset arviot ovat luonteeltaan poliittisia. Keskimääräiset mittarit voivat yhtä hyvin hävittää informaatiota kuin tarjota sitä lisää. Uudet hyvinvoinnin mittarit eivät ole läpinäkyviä ja avautuvat ainoastaan asiantuntijoille.

Määttänen katsoi, että nykyiset taloutta ja hyvinvointia kuvaavat mittarit ovat kuitenkin monessa mielessä puutteellisia. Esimerkiksi BKT ei ole paras mittari edes keskimääräiselle taloudelliselle hyvinvoinnille, vaan kansantalouden ansaitsemia tuloja kuvaa paremmin nettokansantulo, joka huomioi kansantalouden saamia tuloja paremmin. Tulonjaossa taas tulisi huomioida selkeämmin elinkaarinäkökulma: vuosituloihin keskittyminen voi johtaa väärin poliittisiin johtopäätöksiin. Samoin luonnonvarojen kulutuksen arvioinnissa olisi saatava edistystä aikaan.

Jukka Hoffren puolusti puheenvuorossaan vahvasti julkisessa keskustelussa esiintyviä hyvinvoinnin kokonaismittareita, joita hän on ollut mukana kehittämässä Suomen olosuhteisiin. Tällaisia ovat mm. Aidon kehityksen mittari GPI sekä ISEW. Hofferenin mukaan talouden jälkiteollinen käänne tarkoittaa sitä, että BKT-mittarista on ajanut aika ohi. BKT-mittari soveltui toisen maailmansodan jälkeen tuotannon kasvattamiseen ja niukkuuden poistamiseen. BKT:n ongelma on siinä, ettei se määritä haitoille, yhteiskunnalliselle pahoinvoinnille ja ympäristöpäästöille, riittävää hintaa.

Hyvinvoinnin uusien kokonaismittareiden ohella kysymys siitä, lisäävätkö kasvaneet tulot BKT:n kasvun muodossa edelleen hyvinvointia, jakoi keskustelijoita, myös yleisössä. Hoffrenin mukaan linkki henkilön tulotason ja tyytyväisyyden välillä on katkennut. Niku Määttänen taas katsoi, että ihmisten tyytyväisyys lisääntyy edelleen tulojen kasvaessa. Kysymys BKT:n ja koetun tyytyväisyyden suhteesta vaatinee Suomessa lisää keskustelua ja tarkkaa analyysiä, sillä asiantuntijakeskusteluissa kysymys on osoittautunut hyvinkin kiistanalaiseksi ja jakavaksi.

Yleisökeskustelussa käsiteltiin pidemmälti myös tiedotusvälineiden nykyistä BKT-fetissiä. Niku Määttänen kertoi ihmettelevänsä sitä, miksi media on aina niin kiinnostunut BKT-veikkauksista. Vaikka pitäisi puhua suurista rakenteellisista uudistuksista.

Antti Alaja

Vastaa
05.04.

Pika-analyysi: Merkelille jo kolmas takaisku Saksan osavaltiovaaleissa

Saksan osavaltiopolitiikassa on meneillään kiireinen vaalivuosi. Tänä vuonna järjestetään yhteensä seitsemät osavaltiovaalit ja jo nyt voidaan sanoa, että vuodesta 2011 on myös tulossa äärimmäisen vaikea, suorastaan katastrofaalinen, CDU:n kristillisdemokraateille ja liittokansleri Angela Merkelille. Vihreät ja sosialidemokraatit saavuttivat eilen sensaatiomaisen voiton symbolisesti tärkeässä Baden-Württembergin osavaltiossa, jota kristillisdemokraatit ovat hallinneet 58 vuoden ajan. Osavaltion pääkaupunki Stuttgart on Saksan merkittävimpiä teollisuuskeskuksia, jossa mm. Mercedes-Benzin ja Porschen kaltaiset autojätit pitävät majaansa.

CDU:n vaalitappiota Baden-Württembergissa voidaan verrata sosialidemokraattisen SPD:n vaalitappioon Nordrhein-Westfalenissa vuonna 2005, joka merkitsi lopun alkua Gerhard Schröderille. Nyt liittokansleri Merkelin on vakuutettava äänestäjät siitä, että Merkel-johtoinen CDU ei ole vapaassa pudotuksessa. Baden-Württenbergin katastrofi on jo toinen karkea epäonnistuminen CDU:lle tänä vuonna, sillä puolue romahti myös Hampurin osavaltiovaaleissa, joissa sosiaalidemokraattinen SPD saavutti mahdottomalta tuntuneen yksinkertaisen enemmistön Olaf Scholzin johdolla. Lisäksi vuoden 2010 loppupuoliskolla CDU menetti jo Saksan suurimman osavaltion, Nordrhein-Westfalenin punavihreille.

Hiljattain pidetyissä Sachsen-Anhaltin ja Rheinland-Pfalzin osavaltiovaaleissa puolueiden valtasuhteet eivät radikaalisti muuttuneet. SPD:n Kurt Beck on ollut vuodesta 1994 Rheinland-Pfalzin pääministeri ja hän hallinnut osavaltiota pitkään yksinkertaisen enemmistön turvin. Nyt Beck joutuu ottamaan vihreät mukaan hallitukseen. Itäisessä Sachsen-Anhaltissa puolestaan kristillisdemokraattien ja SPD:n suuri koalitio näyttää todennäköiseltä. Vasemmistopuolue on yksi kolmesta ”kansanpuolueesta” Sachsen-Anhaltissa, mutta SPD ei oletettavasti halua mukaan Linke-vetoiseen hallitukseen, jossa vasemmistopuolue asettaisi pääministerin.  

Kretschmannista ensimmäinen vihreä pääministeri Saksan historiassa   

Saksan vihreät ovat saaneet nauttia selkeästä noususuhdanteesta vuodesta 2009 lähtien. Vihreistä on pikkuhiljaa muodostumassa Saksaan ”pieni kansanpuolue”. Pettymys kristillisdemokraatteihin ja FDP:n uusliberaaleihin on merkittäviltä osin ohjautunut vihreiden kannatukseksi. Vuoden 2010 loppupuolella vihreät kiilasivat kannatuskyselyissä jopa SPD:n edelle, mutta nykyisellään vihreitä äänestää kannatuskyselyissä noin 20 prosentissa ja SPD:ta 25 prosenttia väestöstä. Trendi on kuitenkin selkeä: demarit ja vihreät tulevat olemaan enemmän tai vähemmän tasavahvoja hallituskumppaneita tulevina vuosina. Hallituskauden puolivälissä punavihreällä leirillä onkin selkeä etulyöntiasema gallupeissa suhteessa kristillisdemokraatteihin, jonka hallituskumppani FDP on romahtanut miltei 5 prosentin äänikynnyksen alle.

Baden-Württembergin vihreiden puheenjohtajasta Winfried Kretschmannista on hyvää vauhtia tulossa ensimmäinen vihreä osavaltiopääministerin Saksassa. 62-vuotias Kretschmann oli vaaliväittelyissä vakuuttavampi kuin demarien nuori puheenjohtaja Nils Schmid. Punavihreään koalition muodostumiseen liittyy kuitenkin vielä epävarmuutta, sillä vaalilainsäädäntö suosii vihreiden ja sosialidemokraattien enemmistöstä huolimatta suurinta puoluetta – kristillisdemokraatteja. Vihreiden puheenjohtaja Claudia Roth ehti jo varoittaa ”kansannoususta”, jos vaalitulosta ei kunnioiteta.

Baden-Württembergissä vihreiden noususuhdanteeseen on erityisesti vaikuttanut Japanin ydinvoimakatastrofien jälkeinen ydinvoimavastaisuus sekä ruohonjuuritason protesti kallista rautatieprojekti Stuttgart 21 -hanketta vastaan. Merkelin hallituksen hiljattainen ilmoitus U-käännöksestä ydinvoiman suhteen herätti laajalti epäluuloa kristillisdemokraattien kannattajissa. Asiaa ei myöskään auttanut se, että Merkelin hallituksen talousministeri Rainer Brüderle (FDP) kertoi elinkeinoelämän edustajille pari viikkoa sitten, että Merkelin U-käännös ydinvoiman suhteen perustuu ”vaalipoliittisiin motiiveihin”.

Tänä vuonna osavaltiovaalit järjestetään vielä Bremenissä, Berliinissä ja Mecklenburg-Vorpommernissa. Berliinissä sosialidemokraatit ja vihreät ovat kilpailleet gallupeissa tiukasti pääministerin paikasta, mutta nyt Klaus Wowereitin SPD on ottanut viiden prosentin etumatkan suhteessa vihreisiin. Berliinissä SPD:n kannatus on 29 prosenttia. Myös Mecklenburg-Vorpommerissa ja Bremenissa tultaneen näkemään SPD-vetoinen hallitus myös vastaisuudessa.

Antti Alaja     

3
28.03.

Alv-korotukset eivät ole askel kohti ekologista muutosta

Kokoomus ja Vihreä liitto ovat kuluvan vaalikauden aikana nimenneet tavoitteekseen verotuksen painopisteen siirron työstä kulutukseen ja ympäristöhaittojen verotukseen. Yleislinjaus on heijastunut mm. energiaverotuksen kiristyksiin, valtion tuloverotuksen kevennyksiin sekä yleisen arvonlisäverotuksen nostoon 23 prosenttiin. Toisaalta lukuisat kunnat ovat joutuneet kiristämään tasaveroluonteista kunnallisveroa talouskriisin ja hallituksen riittämättömien panostusten johdosta.

Ensi vaalikaudelle Kokoomus esittää esim. valtion ansiotuloverotuksen keventämistä 1 miljardilla eurolla sekä arvonlisäverotuksen kiristämistä kahdella prosenttiyksiköllä. Vihreät haluaisivat puolestaan nostaa alvia prosentilla ja puolue painottaisi työveronkevennykset etupäässä pienituloisille.

Kokoomuksen ja vihreiden tapaan toteuttaa verotuksen painopisteen siirto työstä alviin ja muuhun välilliseen verotukseen liittyy olennaisia eroja. Vihreiden veromallin kautta kerättäisiin 2 miljardia euroa lisää verotuloja ja pienituloisille kohdennettaisiin veronkevennyksiä, kun taas Kokoomuksen kaikilla tulotasoille suunnattuja, ylimitoitettuja, veronkevennyksiä voi pitää vastuuttomina sosiaaliturvan ja hyvinvointipalveluiden rahoituksen kannalta. 

Yleisesti Kokoomusta ja vihreitä yhdistää kuitenkin tahtotila uudistaa verotusta niin, että entistä pienempi osa verotuloista kerättäisiin työn verotuksen kautta ja entistä suurempi osa välillisen verotuksen keinoin.

Kysymys verotuksen painopisteen siirrosta liittyy käytännössä arvonlisäverotuksen ja tuloverotuksen suhteeseen, sillä näiden verolajien kautta kerätään joka tapauksessa valtaosa verotuloista. Toiseksi tieteellinen tutkimus suhtautuu varsin skeptisesti ympäristöverojen, esim. polttoaine- ja energiaverojen, tuomaan kaksoishyötyyn. Ympäristön tila ja tätä kautta kansalaisten hyvinvointi saattavat parantua ympäristöverojen vaikutuksesta, mutta varmaan kaksoishyötyä lisääntyneiden verotuottojen muodossa ympäristöverot eivät välttämättä tuo.

Vasemmistopuolueiden ja SAK:n piiristä on viime kuukausina kuulunut ansiokkaita puheenvuoroja, jotka ovat korostaneet, että arvonlisäverotuksen ja muun välillisen verotuksen korotukset uhkaisivat lisätä kansalaisten välisiä tuloeroja entisestään. Myös verotuksen painopisteen muutoksen väitetyt kasvu- ja työllisyysvaikutukset ovat vähintäänkin kiistanalaisia. 

Arvonlisäverotus on tunnetusti regressiivistä eli köyhät maksavat suhteellisesti tuloistaan enemmän arvonlisäveroa kuin rikkaat. Progressiivisen, valtion, tuloverotuksen kautta kerättävien verojen osuus kaikista verotuloista on  systemaattisesti pienentynyt 1990-luvusta lähtien.

Suomalaisessa keskustelussa arvonlisäverotuksesta on toistaiseksi kiinnitetty huomiota tulonjakokysymykseen, muttei siihen, epäoikeudenmukaiset alv-korotukset ovat ongelmallisia myös ympäristönäkökulmasta. Tutkimukset Suomesta ja Euroopasta todistavat nimittäin, että henkilön luonnonvarojen kulutus korreloi henkilön tulotason kanssa.

Nyt kun Suomessa ja muualla Euroopassa ollaan uudistamassa verotusta arvonlisäverotuksen kiristämisen ja työn verotuksen keventämisen suuntaan, niin on huomautettava, että uudistukset lisäävät suoraan niiden henkilöiden käytettävissä olevia tuloja, jotka kuluttavat jo nykyisin muita enemmän luonnonvaroja. Erityisesti painopisteen muutos rokottaa pienipalkkaisia.

Täten oikeudenmukaisuus- ja ympäristönäkökulmasta meidän tulisi pikemminkin vahvistaa progressiivista verojärjestelmää Suomessa ja muissa OECD-maissa.

Esimerkiksi jäteveroa, ajoneuvojen hiiliveroja sekä energiaveroja polttoaineille voidaan perustellusti kutsua ympäristöveroiksi. On helppo nähdä, että ne asettavat hinnan päästöille ja että ne ohjaavat tuotantoa ja kulutusta kestävämpään suuntaan. Sen sijaan väite siitä, että yleinen kulutusvero, arvonlisävero, olisi osa ”ekologista verouudistusta”, niin kuin usein annetaan ymmärtää, ei ole helposti perusteltavissa. Verotuksen painopisteen muutos, jossa kevennetään tuloverotusta ja nostetaan arvonlisäverotusta, heikentää kyllä niiden kotitalouksien kulutusmahdollisuuksia entisestään, joilla kulutusmahdollisuudet ovat alun perinkin rajalliset.

Toistaiseksi verotuksen painopisteen siirto työstä kulutukseen ja välilliseen verotukseen on tarkoittanut Suomessa verouudistuksia, jotka vievät Suomen verojärjestelmää regressiiviseen suuntaan. Jos verotusta halutaan muuttaa kestävään suuntaan, niin missä viipyvät mallit, joissa kulutusta ja ympäristöhaittoja verotetaan progressiivisesti?

Antti Alaja

3
25.03.

Talouskasvu – vakaan yhteiskuntakehityksen edellytys?

Kalevi Sorsa -säätiön Talouskasvu – vakaan yhteiskuntakehityksen edellytys? -seminaari järjestettiin 11.3. Kirjan talolla Helsingissä. Kalevi Sorsa -säätiön johtaja Ville Kopra käytti avauspuheenvuoron johdattaen yleisön päivän teemoihin. Kopran mukaan elämme finanssikriisin jälkeen uutta murroskautta, jolloin voidaan ja on pakko miettiä kasvumallin perusteita uusiksi. Nokian vaikeudet ja metsäteollisuuden vähäiset investoinnit Suomeen kielivät suuresta rakennemuutoksesta.

Ville ja Leo

Kopra painotti, että vaikka uudet kasvualat eivät ole vielä selvillä, voimme edelleen luottaa pohjoisen mallin historiallisiin vahvuuksiin. Sijoitukset inhimilliseen ja sosiaalisen pääomaan ovat keskeisiä Pohjoismaiden kasvupolitiikalle, joka nojaa ihmisten osaamisen ja kykyjen varaan.

Kasvun rajat -keskustelu käytiin läntisissä maissa jo 1970-luvulla, mutta nyt monissa Euroopan maissa on syntynyt talous- ja yhteiskuntatieteissä degrowth-genre, joka on kyseenalaistanut talouskasvun vedoten kasvutalouden tuotannon ja kulutuksen ekologisiin rajoitteisiin sekä siihen, että materiaalinen kasvu ei enää lisää ihmisten onnellisuutta jälkiteollisissa yhteiskunnissa. Keskeinen vaatimus koskee sitä, että länsimaiden pitäisi antaa tilaa kehittyville maille nousta taloudellisesti.

BKT on pidettävä arvossaan, mutta se ei kuvaa hyvinvointia kokonaisvaltaisesti  

Seija Ilmakunnas

Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnas käsitteli puheenvuorossaan BKT-kasvun tavoitetta ja hyvinvointivaltion rahoitusta. Politiikkatavoitteena BKT:n kasvu on väline eikä tavoite itsessään. On arvokasta, että BKT:n rajoitteista on nyt alkanut yhteiskunnallinen keskustelu, sillä viime kädessähän tavoittelemme kansalaisten hyvinvointia, jonka kuvaajana BKT on vaillinainen. BKT ei ole hyvinvoinnin yksiselitteinen mittari eikä sitä tule nähdä sellaisena.

Ilmakunnas kuitenkin korosti, että BKT on tutkimusten mukaan yhteydessä siihen, kuinka ihmiset voivat. BKT:n ja tyytyväisyyden välinen yhteys on edelleen voimassa. Perusjuoni on siinä, että BKT on pidettävä arvossaan, mutta on oltava rehellinen siinä, ettei se anna kokonaiskuvaa kasvun laadusta tai kasvun hedelmien jakautumisesta.

Ilmakunnaksen mukaan taloustieteissä on perinteisesti keskusteltu tulonjaon ja tehokkuuden välisestä trade offista. Nyt taloustieteissä olisi tärkeää kytkeä tähän trade off -tarkasteluun mukaan myös ilmasto- ja ympäristöaspektit. Ilmakunnas korosti, että talouskasvun, yhteiskunnan verotulojen ja työllisyyden välinen suhde on selkeä, joten julkisten hyvinvointilupausten toteuttaminen ilman talouskasvua on erittäin haastavaa.

Eurooppanuorten Matti Niemi kommentoi Ilmakunnaksen esitystä kiinnittäen huomiota siihen, millaisilla toimenpiteillä kasvua oikeastaan tavoitellaan? Talouskasvumantran kautta vaaditaan yhteiskuntapolitiikassa toimenpiteitä, jotka eivät itse asiassa lisää ihmisten hyvinvointia. Tästä käy viimeisimpänä esimerkkinä EU:n luonnos kilpailukykysopimuksesta, jossa haetaan kasvua kovalla yhteiskuntapolitiikalla, joka vähentää ihmisten hyvinvointia.

Niemi oli Ilmakunnaksen kanssa samaa mieltä siitä, että talouskasvua tarvitaan hyvinvointivaltion ja hyvinvointilupauksen rahoittamiseksi. 

Kohtuutalous vaihtoehtona kasvutaloudelle

Seminaarin yleisöä

Kansalaisaktivisti Jarna Pasanen esitteli kohtuutaloutta koskevaa ajattelua, joka lähtee kasvupakon purkamisesta politiikassa. Hän avasi laajalti kohtuutalous-ajattelun taustaa. BKT:n suhde ympäristön pilaantumiseen on hänen mukaansa hyvin vahva. BKT-mittari ei ole sinällään pilalla, mutta BKT:n ja ympäristövaikutusten kasvun irtikytkemisen saavuttamisessa ei ole toistaiseksi onnistuttu.

Pasanen korosti, että kasvun ympäristövaikutukset ovat lisääntyneet työn tuottavuuden kasvun mukana. Työn tuottavuuden kasvu on ollut seurausta vähintään yhtä paljon teollisen energian valjastamisesta kuin teknologisesta kehityksestä. Pasasen mukaan tuhlaava kasvuyhteiskunta on tullut tiensä päähän ja talouskasvu on vakaan yhteiskuntakehityksen este. Degrowth-ajattelu haluaa muuttaa talous- ja yhteiskuntapolitiikan suunnan.

Pasasta oli pyydetty puheenvuorossaan erityisesti avaamaan työajan lyhentämistä ja työn jakamista uudistuksina kohti kohtuutaloutta. Pasasen mukaan 8-tuntinen työpäivä on työväenliikkeen historiallinen saavutus, mutta nyt on vaadittava enemmän.

Työajan lyhentäminen olisi win-win -uudistus, sillä se parantaisi työllisyyttä ja parantaisi ympäristön tilaa. Pasanen viittasi puheenvuorossaan useaan otteeseen New Economics Foundationin 21 hours -tutkimukseen, jossa vaatimuksena on 21 tunnin viikkotyöaika. Pasasen mukaan ensi vaalikaudella voitaisiin kuitenkin tavoitella esimerkiksi 30 tunnin viikkotyöaikaa.

STTK:n elinkeinopoliittisen asiantuntijan Antti Aarnion mukaan on uutta, että työajan lyhentäminen esiintyy nykykeskustelussa kasvutalouden purkamisen ja ekologisen kestävyyden kontekstissa. Vielä 1990-luvulla työajan lyhentämisestä keskusteltiin ennen kaikkea työllisyyden näkökulmasta, mutta sittemmin keskustelu työajan lyhentämisestä on vaimentunut. Näihin päiviin asti.

Aarnio esitti kysymyksen, mikä olisi inhimillisen pääoman kannalta paras työaika? Aarnion mukaan voitaisiin ajatella, että osa tuottavuuden kasvusta tulisi näkyä lisääntyvän vapaa-ajan muodossa ja historiallisesti tarkasteltuna näin on myös käynyt. Lyhyempi työaika saattaisi esimerkiksi nostaa työntekijöiden eläköitymiskää ja työelämän laatua.

Aarnio reflektoi puheenvuorossaan myös kysymystä siitä, miten työajan lyhentäminen sopisi yhteen taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden kanssa. Ekologinen kestävyys saattaisi parantua, mutta miten käy hyvinvointivaltion rahoitukselle ja työllisyydelle ilman työpanoksen kasvua?  

Palveluteollinen käänne ja ekologinen kestävyys
ETLA:n tutkimusjohtajan Pekka Ylä-Anttilan puheenvuoron aiheena oli palveluteollinen käänne ja ekologinen kestävyys. Ylä-Anttila lähti liikkeelle teesistä, että hänenkin sukupolvensa kävi kasvudebatin ja nyt on alkamassa uuden sukupolven kasvukeskustelu.

 Päivän seminaarin otsikon esittämään kysymykseen Ylä-Anttilakin vastasi suoraan: talouskasvu on vakaan yhteiskuntakehityksen edellytys. Talouskasvu lisää edelleen ihmisten kokemaan hyvinvointia eli onnellisuutta myös vauraissa maissa ja yhteiskunnan hyvinvointilupauksen lunastaminen edellyttää talouskasvua.    

Ylä-Anttila korosti tuottavuuden kasvua talouskasvun ja elintason kasvun taustatekijänä. Talouskasvu syntyy innovaatioista ja teknologisesta kehityksestä, jotka muuntuvat kasvuksi rakennemuutoksen kautta. Kasvu on Ylä-Anttilalle muutosta: tuotamme eri tavalla, kulutamme eri hyödykkeitä – emme enemmän samaa. Tuottavuuden kasvun myötä myös tuotannon energiaintensiteettiä on mahdollista parantaa.

Ylä-Anttila esitteli ETLA:n piirissä tekemäänsä tutkimusta tuottavuuskasvun aalloista. Ylä-Anttila mukaan maailmantaloudessa on käynnissä toinen suuri eriytyminen ja alueellinen työnjaon muutos ja syveneminen. Ensimmäinen suuri eriytyminen viittaa siihen, että tuotanto ja kulutus tapahtuvat eri paikassa. Toisessa aallossa suunnittelu ja tuotanto siirtyvät eri paikkaan.

Maat tulevat erikoistumaan entistä vähemmän toimialoittain tai klusterittain ja työnjako tulee eriytymään jopa yksittäisten työtehtävien tasolle. Teollisiin tuotteisiin kytkeytyvän t&k:n, suunnittelun, valmistuspalveluiden, kaupan, huollon ja ylläpidon merkitys Suomen tuotantorakenteessa tulee entisestään vahvistumaan.

Ylä-Anttila esitti myös mielenkiintoista tutkimustietoa siitä, kenelle jää arvonlisäys matkapuhelinten valmistuksesta syvenevän kansainvälisen työnjaon olosuhteissa? ETLA on tehnyt case studyn Nokian N95-puhelimesta. Johtopäätöksenä on, että vain pieni osa lisäarvosta jää Kiinaan, jossa merkittävä osa itse tuotannosta tapahtuu.       

Ylä-Anttila katsoi, että palveluteollinen käänne ei välttämättä lisää globaalissa mittakaavassa ekologista kestävyyttä, jos kuljetuskustannusten ympäristöhaitat ovat suurempia rakennemuutoksen ja kasvaneen työnjaon tuomat hyödyt. Kansallisesti ja paikallisesti tuotantomalli voi olla kestävämpi, sillä tuotanto – myös teollinen – perustuu entistä enemmän aineettomiin tekijöihin ja kulutus painottuu palveluihin.

Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius vastasi kommenttipuheenvuorossaan, että myös hän näkee tällä hetkellä talouskasvun vakaan yhteiskuntakehityksen edellytyksenä. Mutta heti perään Stranius heitti kysymyksen: tarvitseeko näin olla? Straniuksen mukaan nyky-yhteiskunta on rakennettu sen kestämättömän lähtökohdan varaan, että BKT kasvaa 2-3 prosentin vuosivauhtia.

Stranius käsitteli puheenvuorossaan kriittisesti mm. Ilmakunnaksen esittämää väitettä siitä, että elintason nousu lisää ihmisten tyytyväisyyttä. Hän katsoi, että tyytyväisyyttä lisää pikemminkin se, että pääsee tekemään itselle merkityksellisiä asioita.  

Straniuksen mukaan talouden aineellisen perustan pitäisi supistua, jotta talous voisi kasvaa. Tässä, esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen ja BKT:n kasvun absoluuttisessa irtikytkennässä, ei ole onnistuttu. Talouden hiili-intensiteettiä pitäisi parantaa jopa 95 prosenttia. Kasvu syö nykytilanteessa ekotehokkuuden tuomat hyödyt. Ihmisten hyvinvointia pitäisi tavoitella ekologisesti kestävissä rajoissa. 

11.3 seminaari oli osa Kalevi Sorsa -säätiön Kohti kestävää kasvua -projektia.

Antti Alaja  

Vastaa
14.03.

EU:n kilpailukykysopimus uhkaa pohjoismaista mallia

Pääministeri Mari Kiviniemi esitteli eduskunnassa EU:n kilpailukykysopimusta. Tarkoituksena on taata EU:n kilpailukyky Saksan, Ranskan ja EU:n komission ehdottamin toimenpitein. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa sopimus vaan jäsenmaita koskeva federalistinen sitoumus uudistaa talouspolitiikkaa, ja samalla koko yhteiskuntapolitiikkaa, tiettyyn suuntaan. Olisi siis enemmän kuin toivottavaa, että tästä ”EU-asiasta” käytäisiin poikkeuksellisesti perusteellinen keskustelu.

Viime kuukausina ja viikkoina EU:n piiristä on tullut erityisesti kaksi merkittävää aloitetta. Ensimmäinen on Saksan ja Ranskan ehdotus kilpailukykysopimuksesta, jossa esitetään mm. velkajarrun kirjaamista kansallisiin perustuslakeihin sekä lakisääteisen eläkeiän nostoa Euroopassa. Toiseen, komission kasvupaperiin Annual Growth Survey, on kirjattu vastaavanlaisia vaatimuksia. Lisäksi komissio suosittelee jäsenmaita heikentämään työttömyysturvaa ja työehtoja.   

Suomessa on keskusteltu Kreikan ja Irlannin lainoittamisen yhteydessä järjestelyjen taustalla olevasta yhteisvastuusta sekä siitä, että kansalaiset kokevat euron edellyttämän taloudellisen yhteisvastuun epäoikeudenmukaiseksi. Suomalaisessa keskustelussa ei ole kuitenkaan riittävästi tiedostettu sitä, että kriisinhallintatoimilla on myös rakenteellisempia seurauksia, jotka heijastuvat Suomen kaltaisten jäsenmaiden talous- ja yhteiskuntapolitiikkaan.

Saksan veronmaksajien painostuksesta johtuen Angela Merkelin hallitus ajaa nyt omista lähtökohdista määrittelemäänsä ”talouskuria” koko euroalueelle yrittäen jyrätä kansallisen talouspolitiikan suvereeniuden. Kilpailukykysopimus on toki vain osa pitempään jatkunutta oikeistolaista trendiä. Lissabonin strategiassa kuitenkin puhuttiin vielä inhimillisestä ja sosiaalisesta pääomasta sekä sijoituksista kansalaisten osaamiseen. Näillä toimenpiteillä EU:sta piti tulla maailman kilpailukykyisin talousalue. Nyt tuollaiset pehmoilut on jätetty pois.                                                                                                                    
                                           ****
Oikeistolaista aaltoa ei kyennyt katkaisemaan edes rahoitusmarkkinakriisi, jonka ensimmäisessä aallossa puhuttiin Keynesin paluusta, elvytystoimista ja markkinoiden säätelystä. G20-maiden elvytystoimet onnistuivatkin vakauttamaan maailmantalouden ainakin hetkellisesti. ”Uusliberalismin” aikakauden piti olla ohi. Paluu normaaliin päiväjärjestykseen kävi kuitenkin nopeasti ja markkinoiden annetaan edelleen jyrätä, oli se taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti kestävää tai ei.

Rahoitusmarkkinoiden huolestuessa valtioiden maksukyvystä poliittiset päättäjät joutuivat velkapaniikin valtaan. Elvytystoimista johtunut velkaantuminen tulkittiin uudessa tilanteessa julkisten talouksien rakenteellisiksi ongelmiksi, jotka pitää ratkaista leikkauksien ja ”rakenteellisten uudistusten” avulla.  Näin kävi myös Suomessa, jossa julkisen velan taso ei missään vaiheessa riistäytynyt käsistä.

Kiristyvä finanssipolitiikka ja leikkaukset uhkaavat EU:n talouskasvua sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Lyhyellä tähtäimellä komission suosittelema samanaikainen tiukka finanssipolitiikka tulee leikkaamaan kysynnän kasvua. Julkista sektoria leikkaavan Iso-Britannian kansantuote supistui vuoden 2010 viimeisellä neljänneksellä. Voimme kait olla yhtä mieltä siitä, että pääministeri David Cameronin hallituksen näkemys lumisateen vaikutuksista on liioiteltu.

Pitkällä tähtäimellä EU:n menestyksen keskeisin tekijä on ihmisten kyvyt ja osaaminen. EU:n tiukan finanssipolitiikan edellyttämät leikkaukset tulevat pysäyttämään inhimillisen pääoman kasvun monissa jäsenmaissa. Miten Kreikan kilpailukyvyn voi odottaa parantuvan, jos se leikkaa merkittävän osan koulutusmenoistaan? Leikkausten yhteiskunnalliset seuraukset, kuten kasvavat hyvinvointierot, ovat tietysti oma lukunsa.
                                             ****
Pohjoismaiden kehityksen erityispiirteitä ovat suhteellisen nopea talouskasvu, pienet tuloerot sekä laaja julkinen hyvinvointivastuu. Edellä kuvatun kehityksen perusteella voidaan perustellusti väittää, että EU:n talous- ja yhteiskuntapolitiikka ei ole viemässä kohti pohjoismaista mallia vaan päinvastaiseen suuntaan. Tällä hetkellä EU on korostuneen markkinaliberaali projekti, jonka suuri tehtävä näyttäisi olevan vapaan kilpailun esteiden poistaminen.

Tämä ei tietenkään tullut varsinaisena yllätyksenä. Ero aiempaan on kuitenkin siinä, että hyökkäys pohjoismaista mallia vastaan ei ole tällä kertaa passiivinen. Jäsenmaiden mahdollisuuteen harjoittaa omaa talouspolitiikkaa ollaan suoraan puuttumassa.

”European semester” on EU:n uusi menettelytapa, joka tarkoittaa sitä, että jäsenmaiden valtiovarainministerien on saatava komissiolta siunaus talouspolitiikan suurelle linjalle ennen kuin asiasta edes keskustellaan eduskunnassa. On huolestuttavaa, jos Suomen valtiovarainministerin pitää jatkuvasti selitellä EU:ssa, miksi hän ei ole toteuttanut komission markkinaliberaaleja suosituksia (ne kirjataan vastaisuudessa Annual Growth Survey -selvitykseen) työttömyysturvan heikennyksistä tai eläkeiän nostosta.                                                                                                       
                                                 ****
Hallitus ei ilmeisesti näe kuvatussa demokratian kaventumisessa ongelmaa. Eduskunnassa käydyssä keskustelussa pääministeri Kiviniemi sen sijaan vain kritisoi oppositiota, kun hallitukselta vaadittiin tarkempia tietoja kilpailukykysopimuksen ja vakautuspaketin sisällöstä. Kiviniemen mukaan kilpailukykysopimus olisi ainoastaan ”poliittinen sitoumus”, joka antaisi suunnan euromaiden politiikalle eikä se rajoittaisi kansallista päätäntävaltaa. Kyse on siis ainoastaan politiikan suunasta.

Kaikki eduskuntapuolueet sanovat sitoutuvansa hyvinvointivaltion tai ainakin hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen. Euroopan unionin politiikan markkinaliberaali linja uhkaa tällä hetkellä lähes kaikkia pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusperiaatteita. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei pelasteta mukautumalla EU:n valtavirtaan vaan haastamalla EU:n valtavirta.

Kiviniemen esittämä tilannearvio EU:n kehityksestä pohjoismaista mallia tukevana on täysin epärealistinen. Nyt meillä on valinnan paikka. Haluammeko todelle säilyttää hyvinvointivaltiomallimme vai fiilistelemmekö termillä vain retorisella tasolla ja mukaudumme EU:n vaatimuksiin.

 Antti Alaja & Elisa Lipponen. Kirjoittajat toimivat projektikoordinaattoreina Kalevi Sorsa -säätiössä

Vastaa
10.03.