Pekka Siikala kirjoittaa

Minua ei kovin paljoa hetkauta minne Nalle ropojaan laittaa. Minua kiinnostaa käytännön tasolla suomalainen yrityskulttuuri, ja erityisesti PK-sektori hirvittävine mokineen. Osa osaa homman, siis olla mokaamatta,  suuri osa ei osaa olla mokaamatta. Tässä tositarinaa.

Ensinnäkään suomalainen tumpelo ei vastaa puhelimeen, eikä ainakaan soittopyyntöön. Muuan pienyrittäjä kuvasi asian näin: ”Ei se ole asiakas joka ei uudestaan soita”. Hänen puhelinvastaajansa oli aina täysi, tukossa. Maksuhäiriöitäkin on jatkuvasti. Miten olisikaan, jos hän vastaisi puhelimeen, tai reagoisi soittopyyntöön?

Tarjouksia saa Suomessa odottaa kuukausia. Useimmiten niitä ei tule koskaan.

Naapuri tilasi soraa 50 metrin tiepätkälle. Vuosi on nyt tilauksesta kulunut, eikä soraa ole kuulunut eikä näkynyt. Niin sitä bisnestä edistetään. Viikon toimitusaika on venynyt vähintään vuoden pituiseksi. Aikana jolloin kuljetusektorilla menee tosi huonosti.

Puolituttu kaveri tarvisti uudelle omakotitontilleen porakaivon. Ensimmäinen urakoitsija lupasi, että voisihan sitä katsoa. Vaan toinen urakoitsija oli nopeampi ja teki paremman tarjouksen. Kun asiakas sitten asiallisesti ilmoitti tälle ensimmäiselle, että unohdetaan koko juttu, olen löytänyt nopeamman ja edullisemman urakoitsijan, niin urakoitsija alkoi haukkua asiakasta moittien häntä varattomaksi ja persaukinaiseksi tyypiksi, jolla ei rahaa kuitenkaan olisi ollut kaivon teosta maksaa. Ja että kaikkien muiden urakoitsijoiden kaivot ovat laaduttomia.

Puolituttu kaverini jäi nyt sitten odottamaan tätä toista, paremmin palvelevaa urakoitsijaa, joka oli luvannnut seuraavalla viikolla tulla kohdetta kastomaan.

Kului vikko, kaksi, kolme, neljä  – eikä miestä näkynyt. Pari kertaa hän suostui vastaamaan puhelimeen, sen jälkeen ei ole vastannut, eikä reagoinut soittopyyntöihin. Sillä tavalla bisneksessä menestytään, eikös vain?

Lopulta tuttavani kokeili kolmatta firmaa, koska koko omakotitaloprojekti seisoi yhden porakaivon vuoksi.

Kolmas firma oli menestyvä firma. Yrittävä vastasi puhelimeen heti. Kuultuaan asiakkaan tilanteen, hän totesi että parilla muulla työmaalla ei ole kiire, joten hän sopii niiden edustajien kanssa pienestä akaitaulumuutoksesta. Lupasi soittaa tunnin kuluttua.

Ja soitti myös. Antoi välikaikatietoja, ja lupasi soittaa vielä uudestaan. Ja soitti, kysyen että sopiiko aloittaa huomenna aamulla klo 07.30. Tokihan se tuttavalleni sopi.

Ja aamulla alkoivat porat laulunsa.

Kaksi näistä kolmesta alan yrittäjästä oli siis täysin väärällä alalla ja väärässä tehtävässä, yksi oikealla alalla oikeassa tehtävässä oikealla asenteella.

Ihan sormituntumalla olen valmis väittämään, että kahden yrittäjän kolmesta Suomessa olisi kannattanut pysyä liiton suojissa jonkun muun palveluksessa.

Ei yrittäjyyteen riitä se, että osaa hitsailla raudanpalasia yhteen, tai porata porakaivoja. Yrittäjyyten tarvitaan yrittäjähenkeä, ja jopa sellainen lähes tuntematon juttu kuin asiakaspalvelu.

No nyt voivat kommentoijat ryhtyä moittimaan minua suomalaisuuden arvostelemisesta, samalla perustellen miksi esimerkkitapauksessani asiakas oli väärässä ja yrittäjä oikeassa.

Kävin muuten juuri ostoksilla, grillikioskilla ja paikallisen huoltoaseman kahviossa. Kummankaan puulaakin ulkonäössä ei ole suurta hurraamista  -  mutta palvelu on loistokkaan ystävällistä ja avuliasta, niin että aivan sen perusteella mieluusti ostaa vähän enemmän kuin tarvitsisikaan.

Tämä on tosi juttu, joka perustuu n. 40 vuoden kokemukseen.

Antti Kalliomäki jäi taas kerran aloituskorkeuteen. Veteraanien MM-kisoissa ja poliittisessa keskustelussa. Miten tuollainen mies on voinut olla valtionvarainministeri? Niin tai näin, tässä vakavaa asiaa tulevasta hallituspohjasta, ja älykkäämpää kuin Kalliomäen höpötykset.

Seuraavan hallituksen niskaan kaatuu aika kasa laman seurauksia. Jokainen tervepäinen nykyaikainen poliitikko ymmärtää, että silloin on vastuunkannon aika. Vain pelkuri, ja pelkästään omaa ja oman puoueensa kannatusta ajatteleva poliitikko voi suunnitella pitkää oppositiouraa.

Niin Kalliomäki tekee. Oppositiosta käsin kun voi kritisoida kaikkea, haukkua kaikkea, vaatia kaikkea ja tuomita kaiken. Olla siis niin populisti kuin ikinä kitusista irtoaa.

Jos ajatellaan (ajateltaisiin) maan etua ja sosiaalidemokraattien kannattajien etua, maassa pitäisi 2011 aloittaa toimintansa hallitus, jossa poikkeuksellisesti olisivat mukana SDP, Keskusta ja Kokoomus. Ken ei ymmärrä miksi, hän jääköön päätään raapimaan.

Jossain vaiheessa tässä maassa pitäisi kyetä puhaltamaan yhteen hiileen. Kalliomäelläkin pitäisi kokemusta sen verran olla, että hänen tulisi käsittää ettei pelkkä vasemmistohallitus yksin voi ongelmia ratkaista. Eikä pelkkä oikeistohallitus. Niinpä hänen pitäisi hyväksyä vähintään yksi porvaripuolue hallituskummpaniksi. Vaan ei taida riittää ymmärrys siihen.

Yhtä hyvin tulisi porvareiden tajuta, että laman laskuja maksettaissa vasemmiston olisi oltava mukana, eikä oppositiossa. Poliittisten puolueiden keskinäinen lapsellinen sota pitäisi ehdottomasti haudata, ja kerrankin kantaa porukalla vastuuta.

Looginen ratkaisu on kolmen suuren hallitus. Yhdeksi hallituskaudeksi. Sen jälkeen voi sitten taas itse kukin ryhtyä vastustamaan tai kannattamaan kaikkea, sen mukaan istuuko oppositiossa vai hallituksessa. Mutta se yksi hallituskausi todellista yhteistyötä maan edun nimissä on todella tarpeen.

Jopa Perussuomaiset ovat mahdollinen hallituspuolue, sillä sikäli kuin oiken olen ymmärtänyt, he lakkauttamalla maahanmuuton ja kaksikielisyyden saavuttaisivat eri lähteiden mukaan 50 – 100 miljardin säästöt. Yksinkertaisille tiedoksi, että tuo sisälsi paljon ironiaa taholtani.

Suomalainen poliittinen järjestelmä on niin luutunut vanhoihin jakoihin, että maan etu on päässyt unohtumaan. Kuka tosissaan voi uskoa, että jos eduskunnassa istuisi 200 kokoomuslaista, tai 200 kepulaista, tai 200 demaria, niin  kaikki sujuisi kuin tanssi ikään?

Joskus on periaatteista tingittävä. En näe mitään syytä, periaattellista, etteivätkö Kokoomus, Keskusta ja SDP voisi vuonna 2011 muodostaa yhteisen hallituksen. Kekkosen aikana puhuttiin hätätilahallituksista. Nyt jos koskaan tulee olemaan sen hätätilahallitusen paikka.

Ei siihen tarvita kuin järkeä, järkeä, ja vielä hiukan järkeä sopivasti nöyryydellä höystettynä.

Jokaisen poliitikon tulisi aina välillä pysähtyä pohtimaan ajaako hän maan etua, puolueen etua vai vain omaa etuaan. Tällainen pohdinta on erityisen paikallaan poikkeustilanteissa, jollainen hallituskausi 2011+ varmasti on.

Näin on juttu.