Onko kyse rahasta, valinnanvapaudesta vai todellisuudessa sittenkin vastuusta?  Voidaanko katsoa, että ottamalla vastaan palvelusetelin, asiakas ottaa myös kantaakseen koko vastuun tarvitsemastaan palvelusta?

Palveluseteliä ajetaan voimakkaasti myös kunnallisiin palveluihin: vanhustenhoitoon, omaishoitajien vapaapäiviin, vammaispalveluihin, päivähoitoon, terveyspalveluihin…

Kunnan myöntämä palveluseteli voi kattaa hankittavan palvelun täysin (vammaispalvelut) tai osittain. Toisaalta arvo voi määräytyä myös käyttäjän tulotason mukaan. Tosiasiassa kuntien vastuulla olevia palveluja siirretään yksityisten tuottamiksi.

Palveluseteliä markkinoidaan valinnanvapaudella. Mutta onko käyttäjällä tosiaan valinnan mahdollisuus?  Pakottaako julkisten palvelujen tila valitsemaan yksityisen palveluntuottajan? Löytyykö yksityiseltä sektorilta riittävän laadukas vaihtoehto? Riittäkö palvelusetelin arvo tarvittavaan määrään tarpeen mukaista palvelua? Ja riittävätkö omat tulot tarvittavan lisämaksun suorittamiseen? 

Esimerkiksi

• omaishoitajien vapaapäiviä varten annettava palveluseteli on Helsingissä alle 200€, vaikka vapaapäivien todelliset kustannukset kohonnevat yli 500€. Pienituloiset eivät voi maksaa erotusta ja jäävät näin lakisääteisten vapaapäivien ulkopuolelle.
• Espoossa pilotoinnissa oleva Henkilökohtaisen avun palveluseteli on arvoltaan 21€, vaikka todellisuudessa tuntihinnat ovat 30€ ylöspäin. Saadaanko laadukkaita palveluntuottajia sitoutumaan asiakkaalle välttämättömään avustajatyöhön tällä hinnalla?  
• Espoossa on käytössä vanhusten taksimatkoissa 21€:n katto (21€=10km). Käytännössä tämä tarkoittaa joidenkin vähävaraisten osalta sitä, ettei matkoja voi käyttää, koska ei ole varaa maksaa yli menevää osuutta.

Palvelusetelillä tuotettava palvelu perustuu palveluntuottajan ja asiakkaan, tässä siis käyttäjän, väliseen sopimukseen ja on siis kuluttajalain alaista toimintaa. Myös subjektiivisten oikeuksien, kuten vaikeavammaisen henkilöiden välttämätön apu, on näin siirtynyt asiakkaan omalle vastuulle.  Tulevaisuudessa varmasti nähdään, miten kuluttajalaki sopii palveluja koskevien riitojen selvittelyyn.

Voidaanko vastuu näin siirtää?
Asiakkaan halutessa ja ymmärtäessä vastuunsa, niin mielestänivoidaan. Tapauksissa, joissa on selvää, ettei asiakas pysty tätä vastuuta kantamaan, tulee tarjolla olla myös muita vaihtoehtoja. Kunta ei siis voi vetäytyä vastuusta lakisääteisten palvelujen osalta, vaikka palvelusetelien käyttöönotosta olisikin päätetty.

Lapsilisät eivät tuo lisätuloa toimeentulotukea saavaan perheen arkeen, koska lapsilisä vähentää toimeentulotuen määrää. Vastaavalla tavalla myös vammaistuet katsotaan tuloksi ja vammaisuudesta aiheutuvia kuluja ei hyväksytä menoksi.

Vammaistuet määräytyvät haitta-asteen perusteella, mutta myös lisääntyneiden kulujen perusteella. Ja koska näitä menoja ei vastaavasti toimeentulotuessa huomioida, kaikkein heikoimmassa taloudellisessa tilanteessa olevat eivät saa tarvitsemaansa tukea.

Moni vammainen onkin koko elämänsä köyhä toimeentulotuen asiakas. Pitkäaikainen asiakkuus, ilman mahdollisuutta tilanteen parantamiseksi, supistaa elämän laatua merkittävästi.

Tämä köyhyys koettelee kaikkia niitä, jotka ovat sairauden tai vamman vuoksi joutuneet nuorina eläkkeelle.

Ja näistä asioista ihmiset puhuvat vaalikentillä.

Ihmisten perustulon, eläkkeen tai muun, tulee olla sillä tasolla, että eläminen on mahdollista ilman toimeentulotukea!