Pettikö pelisilmä?

Luin äsken Peltosen potkuista. Piti lukea toistamiseen, että uskoisi. Tilanteessa, missä puolueen kannatus laskee, nuoret palkkatyötä tekevät mieskannattajat hivuttautuvat takaoikealle ja jäsenkunta ukkoutuu, puolueen johto katsoo oikeaksi antaa potkut lehtensä päätoimittajalle. Siksi, että hän julkaisi ministerikierrätysuutisen puoli tuntia liian aikaisin!

Sanoisin tähän, että puolueen johto itse tuli julkistaneeksi ministerikierrätysuutisen kaksi vuotta liian aikaisin. Koko sen ajan oikeistolehdistö on käyttänyt tietoa hyväkseen pahantahtoisen, nälvivän sensaatiojournalismin keinoin.

Tähän voisin vielä lisätä, että mikäli uudeksi päätoimittajaksi tulee valituksi joku nuorehko naishenkilö (eikä tämä oli sukupuoliseen tasa-arvoon, vaan poliittis-ideologiseen johtamiseen liittyvä kannanotto), tullaan populisteille ojentamaan oikein hopealautasella lisää sytykkeitä demarien vastaiseen argumentointiin.
Onko nyt jossakin pelisilmä pettänyt?

24.05.

Tohtorismies ja politiikkakäsitys

Filosofian tohtori Pekka Himanen hämmensi mediaa Arto Nybergin ohjelmassa su 14.4 vaatimalla toimittajien puoluekantoja esiin. Samaa muuten vaati EVA:n johtaja Matti Apunen syksyllä 2010. Tuolloin Apunen jopa pyysi Journalistiliiton apua asian selvittämiseen. Liitto tietenkin torjui moisen. Tohtori Himasta on ennen muuta ärsyttänyt otsikkotermi ”Himas -kohu”, jonka tilalle hän pyysi toimittajia keksimään jotakin muuta. Tohtori koki, että hän on tässä ”kohussa” sijaiskärsijä, koska on vain vastaanottanut toimeksiannon. Tässä asiassa Himanen on oikeassa. Medialla on ikävä tapa kääntää skuupeissaan syyt ja seuraukset päälaelleen. Jutut myyvät niin paremmin… .

Himasen vaatimukseen toimittajien puoluekantojen esiintuonnista on siinäkin ainakin kaksi puolta. Tohtorin kaveriksi leimattu pääministeri Katainen kiirehti torjumaan tohtorin vaatimuksen tuoreeltaan. Se olikin poliitikolta viisaasti toimittu. Suomalaisen poliittisen median lyhytkin oppimäärä osoittaa vastaansanomattomasti, että poliitikon ei kannata hankkiutua tiedotusvaltansa tuntevien toimittajien kanssa poikkiteloin. Tämän ovat aikoinaan saaneet oppia mm. Kalevi Sorsa (infokratia), Mauno Koivisto (sopulit), Matti Vanhanen (muistihäiriöt mm. ns. lautakasa -jutussa), Ilkka Kanerva (liian herkkä tekstarisormi) jne.

Kun konservatiivisen arvomaailman omaavat vaikuttajat vaativat toimittajien puoluekantoja esiin, olisi kiinnostavaa tietää tarkemmat perusteet. Haluavatko he ”paljastaa” esim. taloudellisen ja poliittisen eliitin kytköksiä arvostelevat journalistit? Heitäkin saattaa mediassa olla, jos oikein tiheällä kammalla katsotaan, jopa senkin jälkeen, kun Aarno Laitinen sai Hesarista potkut v. 1982.

Tämä on huvittavaa siksi, että oman arvioni mukaan ainakin 95:ttä prosenttia suomalaisesta printtimediasta johdetaan konservatiivisin arvoin. Tämä näkyy ennen kaikkea HS:n viestinnässä, jossa pääkirjoitussivun sekä talous- ja politiikan sivujen arvopoliittinen agenda on täysin yksiselitteisesti konservatiivista. Jopa siinä määrin, että linjaa on lukijoiden keskimääräisen poliittisen tietämyksen hapristuttua alettu pitää ikäänkuin neutraaliuden uutena standardina.
Koska eduskunnan voimasuhteista katsottuna sentään neljännes äänestäjistä suhtautuu sääntelemättömään markkinatalouteen kriittisesti, tarkoittaa vallitseva tilanne hidasta mutta tehokasta konservatiivista arvokasvatusta, eräänlaista median ideologista sakinhivutusta.

Ammatistaan ylpeä toimittaja ei myönnä ideologian vaikuttavan työhönsä. Tällaisia toimittajia toki on. Mutta enemmän on niitä, jotka jo työsuhteensa alkuvaiheessa haistavat, että mikäli aikoo edetä urallaan esimiesasemiin ja siitäkin eteenpäin, on tuotostensa näkökulmissa annettava riittävästi vihjeitä työnantajansa linjaa myötäilevistä arvovalinnoista. Voitaisiin hieman kärjistäen sanoa, että kyseessä on eräänlainen käänteinen ”berufsverbot”, millä tunnetaan aikoinaan Saksassa vallinnut, kriittisten poliittisten mielipiteiden esiintuomista paimentanut rekrytointikäytäntö.

Valona moniarvoisen informaatiotunnelin päässä vilkkuu onneksi tämä verkkomedia. Ja tännehän printinkin on pakko ansaintalogiikkansa työntää paperilehtien painosmäärien tasaisesti laskiessa. Vapaan tiedottamisen puolustajien on siksi pidettävä tarkkaan huoli siitä, ettei mikään taloudellinen tai poliittinen valta yritä kaapata verkkokontrollia itselleen. Asiantuntijat tietenkin sanovat, että se on mahdotonta. Minä sanon, että tietyissä olosuhteissa se on täysin mahdollista.

Vastaa

17.04.

Timo Soini – moraaliltaan notkea pyknikko Espoosta

Persujohtaja Timo Soinin esiintyminen BBC:n Hardtalk’issa on kirvoittanut viljalti kommentteja lehdissä ja verkkopalstoilla. Satuin itse näkemään haastattelun aamutuimaan puertolaisessa hotellissa Teneriffalla.

Ja samaa legendaahan Soini suoltaa, oli sitten kyseessä suomen- tai englanninkieli. Tämä argumentoinnin taivuttelun ja kysymysten väistelyn mestari oli kuitenkin helisemässä toimittaja Stephen Sackur’in ammattitaidon edessä. Soini ei saanut armoa kysymyksessä, söikö hän sanansa jättäessään nimenomaisen lupauksensa vastaisesti Jussi Halla-ahon erottamatta tämän saaman rasismi -tuomion johdosta. Ja mitä teki Soini nurkkaan jouduttuaan? Hän vetää hihastaan viimeisen ässänsä ja vastaa maireasti hymyillen kysymykseen, onko hänen puolueessaan rasismia: “Ei. Olen katolinen kristitty, enkä määritelmän mukaan voi olla rasisti.”

Soini siis kääntää puolueensa rasistisia sävyjä koskevan kysymyksen koskemaan itseään, ja vastaa näin itse asettamaansa kysymykseen sanomalla olevansa kristitty. En keksi “iljettävää” parempaa adjektiivia tätä luikertelua kuvaamaan.

Puoluejohtaja Soinin puolueen kannatus lepää 90 -prosenttisesti hänen henkilökohtaisen supliikkinsa varassa. Tämä tosiasia riittänee pitämään kilpailijat ruodussa, sillä niin kauan kun hänen sallitaan toimia yksinvaltiaana, riittää muillekin kellokkaille näkyviä paikkoja valtakunnanpolitiikassa.

Totuus paljastuu vasta, mikäli puolue saadaan manöveerattua kulmaan, josta käsin ei mitenkään pysty kasvojaan menettämättä väistämään vastuuta. Sillä sitä tämä Espoon sanaseppo välttää kuin ruttoa.

Vastaa

24.02.

Jyrkempää kulmaa progressioon!

Poliittisen ja talouseliitin uhrimieli alkaa saada huvittavia piirteitä. EK:n pj Ilpo Kokkila sanoi Talouselämässä pitävänsä palkanalennuspuheita teennäisinä. Sellaisia ne ovatkin. Ensinnäkin johtajien pieni palkanalennus on maan talouden kannalta täysin merkityksetön, toiseksi siihen sitoutuminen jäisi täysin arvailujen varaan. Kolmanneksi ainakin yksityispuolella mahdollisesti säästyvä johtajien palkkaraha maksettaisiin toisille ”herroille” eli omistajille suurempina osinkoina, ja lopulta eleellä olisi pelkkä ”hyväntekeväisyyden” merkitys: Laitetaan kolehtiin tällä kertaa vähän enemmän, kun on kameroitakin paikalla.

Sensijaan VVM:ssä tulisi nyt olla hereillä: Tämä buumi menee pian ohi, eikä media kuukauden kuluttua enää jaksa aiheesta kirjoittaa. Nyt tulisi kiireesti laatia esitys korkeimpien palkkaluokkien tuloverotuksen kiristämisestä, mahdollisesti myös osinko- ja pääomaverotuksen muuttamisesta progressiiviseksi. Presidentti Sauli Niinistön puoluetoveritkaan eivät voisi ehdotusta refleksinomaisesti torjua. Näin asialla olisi myös valtion talouteen edes jonkinlainen vaikutus, todellisen uhrimielen osoittamisesta puhumattakaan. Tulisi myös oikeasti mitattua se porvarillisen moraalin mukaisen ”kohtuuden” pitävyys, johon tämä presidentti Niinistön sinänsä vilpitön ele perustuu.

Vastaa

04.01.

EK:n ennätysmies

EK:n toimitusjohtajaksi 19.11 valittu Kari Häkämies hallitsee epävirallista Suomen ennätystä. Laji on kansallisen varallisuuden hukkaus. Matti Vanhasen hallituksen valtion omistajaohjauksesta vastanneena ministerinä Häkämies junaili viisi vuotta sitten valtio-omisteisen lannoiteklusteri Growhown Soklin kaivoksineen norjalaiselle Yaralle noin 200 milj. eurolla. Myydyn omaisuuden tämän päivän arvo liikkuu haarukassa 10 – 30 mrd €. Minimiarviotakin käyttäen omaisuus siis luovutettiin pois 1/50 -osalla päivän arvosta. Jälkiviisaus on tietysti helppoa. Kansalaisen on kuitenkin omaisuutensa hoitajien kohdalla voitava luottaa siihen, että tämän kokoluokan päätöksiä tekevillä on edes talonpoikaisjärkeä vastaava määrä sitä toista viisautta, sitä etukäteisviisautta.

Hukkauskisan kakkossijalla on Stora-Enson entinen tj Jukka Härmälä (5,7 miljardin tappio Ameriikan -sijoituksistaan) ja pronssilla entinen sonerajohtaja Kaj-Erik Relander (osti v. 2000 ns. UMTS -ilmaa Saksasta 4,3 miljardilla). Kaikissa kolmessa tapauksessa on poltettu toisten rahaa, pääasiassa valtion eli veronmaksajien. Yhteensä tuosta kertyy summa, joka vastaa noin puolta Suomen valtion budjetista.

Häkämiehen nykyinen esimies on SRV:n suurin omistaja, EK:n hallituksen pj Ilpo Kokkila. Hänen kunniakseen on sanottava, että kannuksia on tullut hankittua enemmän tulo- kuin kulupuolella. SRV on tehnyt noin puolen miljardin liikevaihtoa. Firma tunnetaan rakennuspuolella kotimaisissakin projekteissaan hanakkana ulkomaisen, erityisesti virolaisen työvoiman käyttäjänä.

Kun Häkämies & Kokkila ryhtyivät yhdessä diagnosoimaan suomalaisen työelämän tilaa, on toinen toistaan raflaavampia ideoita lennellyt kuin huonoa kuviota ampuvasta haulikosta. Yhteistä esityksille on ollut väitetyn kilpailukykyongelman kohentaminen työntekijän selkänahasta. Pari tuntia palkatonta lisätyötä per viikko, palkaton eka sairauspäivä, eläkeiän alarajan nostaminen lailla, palkkoja alaspäin jne.

Talousjournalistit kautta poliittisen kentän ovat ihmetelleet, miksi kilpailukykytutkimusten kärkimaan toimintaympäristö ei EK:lle riitä?
Miksi eläkeikää on lailla nostettava samaan aikaan, kun paatti vuotaa seulan lailla työkyvyttömyys-, ennenaikais- ja mitänäitänyton -eläkkeille jo nelikymppisten kohdalla?
Eikö sille pitäisi tehdä jotakin?

Suomen yrityselämään on 1990 -luvulta alkaen pumpattu julkista rahaa ME -tahtiin. 2000 -luvulla Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa sijoittanut eniten varoja tutkimus- ja tuotekehitykseen. Mihin nämä varat on käytetty? Onko ne hukattu yhtä tehokkaasti, kuin mihin hukkauskisan mitalikolmikko 2000 -luvulla kykeni?

Vastaa

16.12.

Ihmissuhdeosaajille olisi töitä!

Filosofi Pekka Himasen ja hänen työryhmänsä ”Sininen kirja” on kunnianhimoinen yritys selvittää Suomen tietä kestävän kehityksen uralle. Kuka tahansa voi lukea kirjaa osoitteessa http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf Kestävyysvaje ja siitä selviäminen on tietenkin yksi kirjan kantava teema.

Suomalaiseen ”poikki ja pinoon” -ongelmanratkaisulogiikkaan kuuluu se, että lähes ainoana lääkkeenä vajeeseen tarjotaan lakisääteisen eläköitymisiän korottamista. Mallia tuputetaan erityisesti työnantajien ja poliittisen oikeiston taholta. Ministereistämme vain Lauri Ihalainen on yrittänyt pitää esillä sitä tosiseikkaa, että tarjottu lääke ei ole paras mahdollinen tilanteessa, jossa työnantajat potkivat väkeä pellolle vanhemmasta päästä, työikäistä porukkaa jää eri syistä solkenaan ennenaikaiselle eläkkeelle ja oikeiston suuri missio on edelleen lisätä pätkätöitä yksityistämällä vakituisia työpaikkoja tarjoavia kunnallisia palveluja.

Himasen raportin sivulta 43 selviää mm., että ”työikäisten suomalaisten ajautuminen [ennenaikaiselle] eläkkeelle myös laajempaan työpahoinvointiin liittyen maksaa yhteiskunnalle pelkästään työpanoksen menetyksenä 25 mrd euroa vuodessa eli melkein puolet Suomen valtion budjetista”. Juuri tätä mm. Ihalainen on toistamasta päästyään toistantut, mutta kukaan ei näy kuuntelevan! Missä on korvapuolueen korvat? Missä on työnantajajärjestöjen logiikan taju tilanteessa, jossa johtoporras eläköityy miljoonaeläkkeilleen viisikymppisinä?

Käsitykseni on, että suomalaisen työpahoinvoinnin suuri ongelma on työnjohdollinen osaamattomuus. Ihmissuhdetaidot eivät näytä todellakaan kuuluvat niiden kriteereiden joukkoon, joita esimiestehtäviin pyrkiviltä penättäisiin. Eikä meidän tämän ongelman ratkaisussa tarvitse edes vajota ruotsalaiseen, loputtoman diskuteeraamisen suohon. Riittää, kun esimiesasemaan ei yhdessäkään organisaatiossa päästetä ihmissuhde- tai tunneinvalideja eikä suosikkijärjestelmiä ylläpitäviä keskustelukyvyttömiä itseriittoisia narsisteja.
Tässä, jos missä, olisi kansallistalkoiden paikka.

Vastaa

08.12.

Journalistien Tukholma -syndrooma?

Hesari julkaisi lauantaina 24.11 kuvan, missä Suomen pääministeri Jyrki Katainen patsasteli vierekkäin toisen konservatiivin, Britannian pääministeri David Cameronin kanssa. Kuvatekstissä Kataisen kirjoitettiin ”kehuneen ennakkoon hankalaksi arvioitua Cameronia rakentavuudesta neuvotteluissa”.

Jos Hesarin kommentointia briteistä EU:ssa tarkastelee muutaman vuoden perspektiivillä, on sävy yht’äkkiä muuttunut noin 180 astetta kriittisestä hyväksyvään suuntaan. Eikä syytä tarvitse kaukaa hakea: Britannia on takuulla viimeiseen cameroniinsa saakka mukana siinä rintamassa, joka tulee vastustamaan rahoitusmarkkinaveron etenemistä EU:ssa. Samassa rintamassa ovat sekä Kokoomus että Helsingin Sanomat.

Oltuaan koko 2000 -luvun alun Saksan kanssa EU:n ytimessä samoilla linjoilla, Suomi on nyt siis Kokoomuksen johdolla sijoittamassa itseään joukkoon, johon Euroopan veroparatiisien kehdon, Britannian lisäksi kuuluvat sellaiset yritysverojen välttelyyn ja/tai rahavarojen piilotteluun erikoistuneet maat kuin Malta, Luxenburg, Kypros ja Irlanti.
Koomiseksi asian tekee se, että Suomi ei em. valtioista poiketen hyödy veroparatiiseista senttiäkään, koska niitä ei meillä ole.
Kokoomus ei siis tässä asiassa ole suorittamassa edes etäisesti kansalliseksi tulkittavissa olevaa edunvalvontaa, vaan kyseessä on puhtaasti puolueen oman kannattajakunnan henkilö- ja yrityskohtainen etu.

Tukholma -syndroomaksi alettiin nimittää Tukholman Norrmalmin torilla vuonna 1973 tapahtuneen pankkiryöstön yhteydessä tapahtunutta panttivankien identiteettikriisiä. Tuolloin ryöstäjän panttivankeinaan pitämistä pankin työntekijöistä moni alkoi yht’äkkiä pitää itseään ryöstäjän kaverina.
Jotakin samaa on siinä puudelimaisuudessa, jolla jotkut (talous)journalistit työssään identifioituvat valtaapitäviin ja näiden edunvalvontaan siitä huolimatta, että itse elämäntilanteensa perusteella edustavat tuiki tavallisia palkansaajia, tuloveronmaksajia ja yhteiskunnan palveluja käyttäviä perheenisiä ja -äitejä.

Mielenkiintoinen, joskaan ei laadukasta journalismia edistävä ilmiö!

28.11.

Kokoomuksen tulisi hyväksyä rahoitusmarkkinavero tai tehdä schubakit.

Enemmistö EU -maista on nyt Hollannin ilmoittautumisen myötä päätynyt selvittämään rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa. Suomi ei kuulu tähän joukkoon, koska suurin hallituspuolue Kokoomus ei tahdo. Eikä senpuoleen RKP eikä takiaispuolueeksi mainittu KD:aan. Poliittinen oikeisto on tässä yksissä tuumin rahamiesten kukkaroita puolustamassa.

Puheenjohtaja Katainen voisi tässä asiassa tehdä schubakit, ja ilmoittaa rehellisesti, ettei tähän selvitykseen voida lähteä mukaan, koska se on puolueen kannattajien etujen vastaista. Puolueessa on suuri joukko yrittäjiä, sijoittajia ja muuten vaan varakkaita, jotka eivät suin surminkaan halua Suomen ehdoin tahdoin lähtevän hyviä veronkiertoreittejä tukkimaan.

13.11.

Journalistista arvovalintavaikuttamista a´la Hesari

Marko Junkkari ”analysoi” vaalitulosta Hesarin Uutisanalyysi -palstallaan tiistaina 30.10 otsikolla ”Puolueet jämähtivät vanhoihin poteroihin”. Demarit menettivät kunnallisvaaleissa valtakunnallista ääniosuuttaan edellisiin vaaleihin verrattuna prosentin kymmenyksen Kokoomusta enemmän. Silti Junkkarin ”analyysi” omistautuu Sdp:n tekemisten ruotimiseen, arvosteluun ja kyseenalaistamiseen noin 90 % palstatilastaan.

Marko ei ole havaitsevinaan tekevänsä juuri sitä, mikä meillä valtakunnallisesti kampeaa vaalikäyttäytymistä oikeiston suuntaan. Olen nimennyt tämän ns. ”riippumattoman” median harjoittaman poliittisen piilovaikuttamisen journalistiseksi arvovalintavaikuttamiseksi. Hesari on tässä lajissa erityisen taitava.

Metodi toimii kahdella suunnalla. Ensimmäinen on tässä käytetty argumenttien valikoitu painottaminen. Tarkoitusperiä palvelevia näkökulmia keksitään, valotetaan, korostetaan ja alleviivataan, muita dempataan. Toinen suunta (mitä ei juuri tässä jutussa esiinny) liittyy poliitikkojen toiminnan motiivien kyseenalaistamiseen ja kirjoiteluun poliitikkojen vaatekaapeista, vapaa-ajasta ja mahdollisista mokista mieluummin, kuin heidän ajamistaan asioista.

Tässäkin jutussa todetaan se fakta, että alhainen äänestysaktiivisuus rokottaa enemmän vasemmistopuolueita. Oikeisto ymmärtää äänestämisen merkityksen omien saavutettujen etujen ylläpidon kannalta erinomaisen hyvin tiedollaan elämöimättä ja ilman opastustakin. Politiikkaa kyseenalaistava argumentointi puolestaan osuu ja uppoaa juuri vähemmän koulutettuun matalapalkkaiseen äänestäjäkuntaan, jonka nimenomaisesti tulisi äänioikeuttaan käyttää.

Hesarin ”Uutisanalyysi” -palstat on myös lukittu lukijakommenttien ulottumattomiin. Ne julkaistaan yleensä printtilehden lisäksi vain digiversiossa, jota ei pääse kommentoimaan hs.fi -sivuilla. Pääkirjoitussivun ”Vastaväite” -palstalla puolestaan voi painetussa lehdessä kommentoida vain pääkirjoitussivun juttuja.
Lehden ”Uutisanalyysi” -formaatti näyttääkin kehitetyn journalistiseksi bunkkeriksi, jonka suojista esimiestason toimittajat saavat suoltaa arvottavaa journalismia ilman, että kukaan pääsee sitä oikomaan. Kätevää.

Vastaa

31.10.

Kokoomuksen monopolit

Kokoomus on aina osannut pr -toiminnan, mikä selittyy yrittäjäkannattajien ja ylemmän toimi- ja virkahenkilöstön runsaalla edustuksella puolueessa. Aatetta on markkinointioppien mukaan myytävä kuten mitä tahansa tuotetta.

Poliittinen karikatööri Kari Suomalainen kiteytti Kokoomusta kuvanneeseen kypäräpappihahmoonsa kaksi puolueen monopolisoimaa aatetta: Isänmaa ja uskonto. ”Koti” tuli tähän joukkoon hieman myöhemmin, ja sen ilmestyttyä oli kaikille tuttu ”Koti, uskonto ja isänmaa” -kartelli valmis. Presidentinvaalien 2006 kampanjoinnissa siihen yritettiin lisätä ”työ” valokuvaamalla puolueen ykköstiimiä työrukkaset kädessä vaalijulisteita varten. Nykyisen hallituksen aikana puolueen pj/pääministeri on toistellut sanaa ”vastuu” eri taivutusmuodoissaan oikeistomedian auliilla avustuksella kyllästymisrajoille saakka.

”Koti uskonto ja isänmaa” -hokema juontuu sotia edeltävään aikaan, jolloin työmiehet oli saatava juoksuhautoihin maata puolustamaan. Parikymmentä vuotta aiemmin oikeuksiaan peränneitä työmiehiä laitettiin seinää vasten ja ammuttiin.
”Koti, uskonto ja isänmaa” -hokeman puhkaisi lopullisesti Väinö Linna, joka laittoi työläistaustaisen alikersantti Lahtisen suuhun ”Tuntemattomassa sotilaassa” mm. seuraavaa:
”Että koron, uskonnon ja omaisten pualesta muka soritaan. Kämppä on yhtiön, uskonto jäi rippikouluun ja ainoo sukulainen on äitee. Jos ryssä sellasel vanhal ämmänkropsul jotain luulee tekeväns, niin mun pualest viäköön” tai ”anna meille voimaa pualustaa kapitalistin rahapussia”.

Kokoomuksen yritys monopolisoida sana ”työ” päättyi nolosti. Vaikka kukaan ei juurikaan ollut koskaan nähnyt kokoomuslaisten käsissä työrukkasia muualla, kuin vaalijulisteissa, upposi tuokin jonkin aikaa yhteiskunnallisen asemoitumisensa hukanneisiin äänestäjiin.

Tämän väärinkäsityksen puolue onkin nyt suoraselkäisyyttä osoittaen oikaissut itse tekemällä selväksi, kenen isänmaasta ja rahoista ollaan huolissaan: Nuorille ammattiin valmistuneille ehdoteltu palkka-ale, sairausajan karenssi eli sairaussakko ja ehdotus yritysten maksaman yhteisöveron poistamisesta kertovat kenen asialla ollaan.

Puolueessa on myös jo lähes avoimesti hyväksytty varakkaamman väen ja yritysten pyrkimys verosuunnittelun kautta välttää verojen maksamista yhteiskunnalle. Kokoomus ei myöskään katso kannattajiensa etujen mukaiseksi lähteä mukaan 11:n EU -maan selvitykseen rahoitusmarkkinaveron käyttöönotosta. Veron tarkoitus olisi hillitä sijoitus- ja finanssipankkitoiminnassa rehottavaa spekulaatiota, markkinoiden häirintää ja velkarahalla tapahtuvaa vedonlyöntiä.
Niinikään puolueen lähes avoin kannustus siirtää kunnallisveroja yksityisten palvelutuottajien kautta yksityiseen käyttöön luo tervetullutta läpinäkyvyyttä puolueen todellisiin tarkoitusperiin.

Tätä taustaa vastaan Kokoomuksen harteilleen sovittama”vastuunkantajan” viitta tullee myös valahtamaan maahan yhtä nopeasti kuin työrukkaset onnistuneen mainoskuvaussession jälkeen.

21.10.