Eilen tunsin itseni pahoinvoivaksi, kun luin Hesarin pääkirjoitusta. Se oli tärkeä ja ansiokas pääkirjoitus, mutta aihe oli kamala. Kirjoituksessa kiiteltiin aivan oikein sitä, että vihdoin kansainvälinen yhteisö ottaa sodissa käytettävän seksuaalisen väkivallan ja raiskaukset silmätikukseen ja alkaa yhdessä ehkäistä näitä kamaluuksia, joiden kohteeksi joutuvat eri puolilla maailmaa niin miehet, naiset kuin lapsetkin.

Samassa lehdessä oli tietysti laajat jutut Bostonin järkyttävistä tapahtumista ja pommi-iskujen aiheuttamaa inhimillistä hätää ja pelkoa kuvattiin osuvasti ja tarkasti. Lehden kotimaa-osuudessa puolestaan ruodittiin meillä Keski-Suomessa tapahtunutta henkirikosta, jonka taustalla epäiltiin olevan huumevelkojen väkivaltaista perintää. Uhrin äiti kertoi riipaisevasti, miten hän oli yrittänyt vuosien ajan saada apua lapselleen. Eikä tässä vielä kaikki. Tänään Iltalehti kertoo, että joka kymmenes suomalainen joutuu väkivallan uhriksi. Huh!

Näistä jutuista tämmöinen äiti-ihminen voisi helposti aivan lamaantua. Minulla reaktio on suuttumus ja sisuuntuminen: Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi teemme tietoisesti pahaa ja satutamme muita? Tässä ei auta edes ne faktat, joita Hesarin Kuukausiliitteen taannoisessa jutussa esiteltiin Suomen muuttumisesta vuosikymmenten aikana väkivallattomampaan suuntaan. Kyllä olisi taas Gandhille ja Martin Luther Kingille tarvetta tässä maailmassa.

Monen katse kääntyy ymmärrettävästi meihin päättäjiin. On totta, että yhteiskunnalla on suuri vastuu siitä, ettei kukaan syrjäydy ja apua saa tarvittaessa ajoissa. Päättäjät ovat suuressa roolissa myös kansainvälisessä politiikassa: Käydäänkö kauppaa sotarikollisten kanssa vai tuodaanko heidät viipymättä sotarikostuomioistuimen eteen? Silti tekee mieli korostaa meidän kaikkien vastuuta väkivallan vastaisessa työssä. Puutummeko nimittelyyn ja kiusaamiseen? Valvommeko riittävästi lastemme pelejä ja verkon käyttöä? Turrummeko itse väkivaltaan kotisohvalla murhia, tappeluita ja raiskauksia katsoessamme?

Loppuun lisäkysymys: Eikö väkivallattomuus ansaitsisi jälleen kerran isomman kampanjan, jotta aihe ei painuisi vain loputtomalta tuntuvaksi uutishötöksi? Oletko mukana? Minä olen.

Otan mieluusti vastaan kommentteja ja vastaväitteitä.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoittaa räväkästi mielenkiintoisista aiheista. Pidän hänen tyylistään, vaikka se usein onkin yksioikoista ja mustavalkoista. Niin oli myös hänen subjektiivista päivähoitoa koskeva kolumninsa.

Apunen kritisoi vanhempia, jotka pitävät lapsiaan päiväkodissa läpi vuoden, kun itse vätystelevät kotona tai hummaavat etelänlomilla. En tunnista tämmöistä ilmiötä. Minulla on päiväkoti-ikäinen lapsi ja pieni koululainen, joten päivähoito on ollut osa perheemme elämää pian kymmenen vuoden ajan. Luulisin, että olisin asiaan törmännyt – vanhempana tai päättäjänä – jos kyseessä olisi laajamittainen ongelma.

Muutamia vuosia sitten myös kotikaupungissani Jyväskylässä virisi keskustelu päivähoidossa olevista työttömien lapsista. Kun kyselin ilmiön yleisyyttä, minulle kerrottiin, että kyse on yksittäistapauksista. Kerrottiin myös, että tällaisessa tilanteessa vanhempien kanssa käydään asiaa erikseen läpi, jotta varmistaudutaan hoidon todellisesta tarpeesta. Kannattaa koko ajan muistaa myös se, että päivähoito-oikeus on lapsen, ei vanhemman oikeus.

Sinänsä Apunen on oikeassa kysyessään lapsen edun perään. Pieni lapsi tarvitsee omia vanhempiaan ja perhettään eikä kenelläkään vanhemmalla ole oikeutta ulkoistaa omaa vastuutaan muille. On kuitenkin selvää, että monessa perheessä on isoja haasteita. Vanhemmilla voi olla päihde- tai mielenterveysongelmia, parisuhteet voivat olla solmussa ja toimeentulon kanssa on vaikeuksia. Tämmöiseen tilanteeseen voi muuten joutua meistä kuka vain, esimerkiksi yllättävän elämäntilanteen johdosta. Näissä perheissä lapsen voi olla parempi viettää päivä tai puolikas päivähoidon tai varhaiskasvatuksen piirissä. Tällä tavoin lapsi pääsee osaksi yhteisöä ja saa virikkeitä ja oppii sosiaalisia taitoja. Vai mikä Apusen mielestä näissä tilanteissa olisi lapsen etu?

Apuselle tulee iso mittakaavavirhe. Jos on huolissaan lapsen edusta, kannattaa katse siirtää subjektiivisen päivähoito-oikeuden kritisoinnista työ-ja perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeuksiin ja perheiden saamaan neuvontaan ja tukeen vaikeissa elämäntilanteissa. Minä en nimittäin näe päiväkodin aulassa aamuisin työtä vieroksuvia ja ilman lapsia lomalle haaveilevia vanhempia. Näen lapsiaan rakastavia, mutta välillä väsyneitä ja omaan riittämättömyyteensä tyytymättömiä vanhempia, jotka yrittävät parhaansa mukaan hoitaa paitsi työnsä myös perheensä. Tämmöinen ihminen minua katsoo myös peilistä.

Loppuun lisäkysymys: Loukkaannuinko nyt turhaan, ihan kuten Apunen ennusti? Varmaankin. Mutta ihmisellä on oikeus loukkaantua, kun ulkopuolelta tullaan arvioimaan asiaa, jossa kukin perhe on tilanteensa paras asiantuntija. Monet subjektiivisen päivähoito-oikeuden kritisoijat usein ovat yksilöllisyyden ja ihmisen omien valintojen painottajia. Minne tämä ominaisuus katoaa puhuttaessa yhteiskunnan heikoimpien mahdollisuudesta itse tietää oman arkensa asiat parhaiten?

Otan mieluusti vastaan kommentteja ja vastaväitteitä.

Hallitus valmistautuu ensi viikon kehysriiheen kovan julkisen keskustelun keskellä. Vaatimuksia on paljon, mutta mahdollisuudet niiden toteuttamiseen ovat rajalliset. Työmarkkinajärjestöiltä odotetaan vetoapua tiukassa taloustilanteessa ja paineet ovat niissäkin pöydissä kovia. Nyt vaaditaan kilpaa uusia innovaatioita, jotta Suomen menestystarinalle saadaan jatkoa.

Kaiken tämän talouspuheen keskellä tulee mieleen inhimillisyys. Mikään innovaatio kun ei ole mahdollinen ilman inhimillistä ihmistä. Muistammeko varmasti sen, että kaikki kilpailukyky, taloudellinen hyvinvointi ja menestys nousee lopulta siitä, että kansalaisemme ovat koulutettuja, osaavia, luovia, hyvinvoivia ja ahkeria? Eikö meidän pitäisi puhua enemmän siitä, miten kykenemme kovassa kansainvälisessä kilpailussa säilyttämään nämä ominaisuudet ja miten saamme ihmiset jaksamaan ja pysymään mukana?

Jotta menestymme kansakuntana, on jokaiselle annettava mahdollisuus yhteisen yhteiskunnan rakennustyöhön. Tätä varten on koulutettava lapset ja lisäkoulutettava aikuisia. On tuettava silloin, kun elämä heittelee. Kaikki eivät ole oman onnensa seppiä, vaan osa meistä tarvitsee paljonkin apua ja tukea. Silti jokainen ihminen on aina arvokas ja antaa tavalla tai toisella oman panoksensa yhteiskunnalle.

Tänään tulee kuluneeksi 73 vuotta talvisodan päättymisestä. Luulen, että monelle sodan nähneelle ihmiselle Suomen menestystarina on päätä huimaava. Kukapa olisi voinut odottaa, että pieni, syrjäinen ja sodan runtelema maa nousisi muutamassa vuosikymmenessä hyvinvointivaltioiden kärkeen. Menneiden sukupolvien suurin saavutus on itsenäisyyden säilyttäminen, mutta myös köyhän maan nostaminen hyvinvointivaltioiden joukkoon on todellinen uroteko. Tätä perintöä ei pidä tärvätä ylisuurilla leikkausvaatimuksilla ja kansalaisten eriarvoistamisella.

Loppuun lisäkysymys: Mikä olisi Sinun mielestäsi tärkein tavoite hallituksen ensi viikon kehysriiheen?

Viime viikkoina ja päivinä on keskusteltu vilkkaasti työn ja perheen yhteensovittamisesta. Eilen TV2 järjesti suuren keskustelun lasten kotihoidosta. En ehtinyt katsoa kuin osan ohjelmaa, mutta tuttu vastakkainasettelu kodin ja kodin ulkopuolisen hoidon välillä tuntuu olevan edelleen vahvasti läsnä. Miksi asia herättää niin suuria tunteita?

Tunnistan tunteen myös itsessäni. Minun on vaikea ymmärtää, miksi joku haluaa syyllistää esimerkiksi minut siitä, että olen vienyt molemmat lapseni paljon alle kolmevuotiaana kodin ulkopuolelle hoitoon. Halusin palata töihin ja käytännössä minun myös piti palata, koska kuka kansanedustaja voisi olla neljän vuoden vaalikaudesta puolet kotona hoitamassa lasta? Asia siis herättää suuria tunteita, koska tullaan ihmisten perhe-elämän alueelle. Harva meistä haluaa kuulla ulkopuolisten arvostelevan omia tai perheen valintoja.

Muutamasta asiasta vallitsee kai yksimielisyys. Lähes kaikki haluavat lisätä isien osallisuutta pienten lasten hoidosta. Kannatan tätä, koska minusta lapsen ja isän välinen suhde ja sen kehittyminen on aivan yhtä tärkeä asia kuin lapsen ja äidin välinen suhde. Samoin lähes kaikki puhuvat työ- ja perhe-elämän paremman yhteensovittamisen puolesta. Tähänkin on helppo yhtyä, koska suurinta ahdistusta pienten lasten vanhemmille aiheuttaa se, että jatkuvasti tuntee olevansa riittämätön, niin kotona kuin töissä. Jos joustoa saataisiin lisää, se olisi varmasti paitsi perheen myös työantajan etu. Työn ja lasten pitää mahtua samaan perheeseen.

Loppuun lisäkysymys: Ovatko pienet lapset päivähoidossa säilössä? Näin esitti eräs tekstiviestillä eiliseen ohjelmaa osallistunut kansalainen. Olen eri mieltä. Toki meidän päivähoidossamme on alueellisia eroja ja varmasti kehitettävää riittää, mutta uskon vahvasti suomalaisen päivähoidon ja varhaiskasvatuksen laatuun. Eikö sekin kerro jotain, että siinä missä minä saatoin jättää pienet poikani ammattilaisten hoivaan, äitini etsi 70-luvulla minulle hoitajaa kaupan seinällä olevista lapuista?

Moni asia on siis kehittynyt, mutta paikoilleen ei saa jämähtää. Nyt ei tarvita vastakkainasettelua ja syyllistämistä, vaan uusia ratkaisuja työ- ja perhe-elämän haasteisiin. Eräs tällainen voisi olla kannustava, joustava hoitoraha.

Otan mieluusti vastaan kommentteja ja vastaväitteitä.

Maanantaina sain taas muutaman törkeän, prepaid-liittymästä tulleen kiroilevan tekstiviestin. On se kumma, että ihmiset eivät uskalla omalla nimellään ja asiallisesti olla yhteydessä. Eivät minun mielipiteeni ennenkään ole kiroilulla muuttuneet. Asiallisella ja perusteellisella keskustelulla joskus kylläkin.

Tasa-arvoinen avioliittolaki tarvitaan. Kyse ei ole mistään hömpötyksestä, vaan ihmisten tasavertaisista oikeuksista. Tämä asia on ihmisoikeuskysymys. Emme halua puuttua kirkollisiin asioihin tällä aloitteella millään lailla, vaan jatkossakin kirkko tekee ihan itse omat päätöksensä. On minusta silti kummallista, että kauppakeskuksia siunataan, mutta samaa sukupuolta olevia, toisiaan rakastavia ja toisiinsa sitoutuneita ihmisiä ei. Onneksi monet papit ja kirkon piirissä toimivat ihmiset on sitä mieltä, että kirkonkin tulisi muuttaa käsityksiään. Luotan tähän muutokseen.

Lakialoitteemme koskee nimenomaan ihmisten tasavertaisuutta. Miksi samaa sukupuolta olevan parin pitää elää rekisteröidyssä parisuhteessa? Miksei termi voisi olla avioliitto? Hehän ovat aivan samalla tavalla toisiinsa sitoutuneita kuin heteroparitkin. Entä miksei perhe saa ottaa käyttöönsä samaa sukunimeä? Ketä voisi häiritä se, että yhdessä elävä ja asuva pari käyttää samaa sukunimeä?

Kyse on asenteista. Meidän on ymmärrettävä, että emme voi asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Se on syrjintää. Me olemme lukuisissa kansainvälisissäkin sopimuksissa – omasta perustuslaistamme puhumattakaan – sitoutuneet syrjimättömyyden periaatteeseen. Olemmeko liian herkästi neuvomassa muita, mutta emme saa omaa lainsäädäntöämme ajan tasalle, kun asia koskee seksuaalivähemmistöjä?

Loppuun lisäkysymys: Keneltä se olisi pois, jos samaa sukupuolta olevat parit saisivat suhteelleen saman avioliiton statuksen? Minun on vaikea ymmärtää, miten kenenkään muun oma onni siitä vaarantuisi. Vai onko kyse sittenkin aika syvällä meissä kaikissa olevista ennakkoluuloista, joiden murtamiseen emme edes halua vastaanottaa lisää tietoa?

Otan mieluusti vastaan kommentteja ja vastaväitteitä.

Kotikaupungissani Jyväskylässä tapahtui järkyttävä väkivallanteko kansalaisten suosimassa kaupunginkirjastossa. Lehtien mukaan luotiliivein ja suojalasein varustautuneet miehet yrittivät päästä sisään kirjan esittelytilaisuuteen ja kun heitä estettiin, kaivettiin pullot ja puukot esiin. Yksi ihminen haavoittui tilanteessa.

On järkyttävää huomata, että omilla kotikulmilla elää ihmisiä, joille väkivallan oikeutus nousee siitä, että jonkun kanssa eri mieltä. Ei hyvää päivää! Heikkoon on mennyt, jos kokee olevansa omien argumenttiensa kanssa niin ahtaalla, ettei auta kuin pistää naamari päähän ja ottaa puukko esiin.

Vaikka järkytys on kova ja samoin käynnissä oleva keskustelu, kannattaa muistaa seuraava: nämä ääriryhmät – tässä tapauksessa ilmeisestikin äärioikeistoa lähellä olevat ryhmät – ovat järjestäytyneitä organisaatioita, joilla on vahvat kansainväliset yhteydet. Niihin ei kannata eikä pidä suhtautua vähätellen. Supolla taitaa olla vielä tekemistä, jotta näiden ryhmien seuranta saadaan Suomessa oikealle tasolle. Toisaalta ryhmien toiminnan keskeinen tavoite on saada asialleen julkisuutta. Ja tässä tietysti onnistutaan, kun riehutaan puukon kanssa lapsiperheiden suosiman kirjaston aulassa alkuillasta.

Meidän suomalaisten on nyt vain omalla toiminnallamme osoitettava, että me emme suostu tällaisten porukoiden pelotteluun ja uhkailuun alistumaan. Väkivalta on aina rikos eikä kuulu suomalaisiin kirjastoihin, kaduille tai koteihin. Sananvapautta ja kokoontumisen vapautta on puolustettava voimakkaasti.

Loppuun lisäkysymys: Mitä ihmettä tarkoitti kollega ja perussuomalaisten varapuheenjohtaja Eerola, kun hän facebookissa totesi, että jos hän kirjoittaisi asenteellisen kirjan ja olisi niin raukka, ettei päästäisi kritisoimaansa jengiä kritiikkiä kuuntelemaan? Oliko Eerolan viesti siis se, että Jyväskylän järjestäjät olivat raukkoja, kun eivät päästäneet luotiliiveihin ja suojalaseihin pukeutuneita miehiä luentosaliin? Onko siis tämmöinen asustus Eerolan mielestä ihan normaali seminaarivarustus? Ei voi kuin ihmetellä tätä kannanottoa ja paria muutakin perussuomalaisten päivitystä aiheen tiimoilta. Sääliksi käy jatkuvaan selittelyyn pakotettua puoluejohtaja Soinia.

Otan mieluusti vastaan kommentteja ja vastaväitteitä.

Kuvassa pieni tyttö suihkuttaa suihkupullolla vettä lattialla olevien verijälkien päälle. Kuva on otettu viime kuussa Aleppossa kenttäsairaalan aulassa, jonne tuodaan Syyrian sisällissodassa haavoittuneita. Pienen tytön joulukuu kuluu kovin erilaisissa merkeissä kuin saman ikäisen tokaluokkalaisen esikoispoikani.

Kuva näytettiin Euroopan neuvoston seminaarissa, jossa käsiteltiin ulkopolitiikan ja ihmisoikeuksien välistä, välillä vaikeaakin suhdetta. Myös Syyrian kriisissä voi hyvällä syyllä kysyä, miksei kansainvälinen yhteisö löydä keinoja auttaa syyrialaisia?

Erityisen vaikeaa on hyväksyä lasten kärsimyksiä sodan keskellä. Syyriasta on raportoitu kauheuksia, joissa lapset eivät vain ole joutuneet todistamaan perheen tai läheistensä kuolemaa, vaan ovat joutuneet itse kidutuksen kohteiksi. Jokainen ymmärtää, että nämä lapset ja nuoret eivät koskaan toivu kokemuksistaan täysin.

Kansainvälisen yhteisön on vihdoin löydettävä keinot puuttua Syyrian tilanteeseen. Ymmärrän, että se on hankalaa, mutta miten kauan luulemme tavallisten syyrialaisten kestävän tilannetta? Kuinka kauan me voimme vielä katsella sivusta naisten ja lasten kärsimystä? Ymmärrän, että Syyrian oppositio on hajanainen ja tilanteeseen pyrkivät vaikuttamaan myös muut maat. Ovatko nämä oikeita syitä puuttumattomuudelle vai vain tekosyitä?

Loppuun lisäkysymys: Miksi monissa maissa rajoitetaan kansalaisjärjestöjen toimintaa? Seminaarissamme todettiin lukuisten asiantuntijoiden toimesta, että ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta on suuri uhka, jos kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksia rajataan koko ajan kapeammiksi. Eräs ihmisoikeusjärjestöaktiivi kysyikin seminaarissa aivan oikein: Miksi päättäjien on välillä niin vaikea kuunnella järjestöjen mielipiteitä? Hänen mukaansa pahinta, mitä voisi tapahtua keskustelussa olisi se, että poliitikot voisivat oppia jotakin uutta.

Otan mieluusti vastaan kommentteja ja vastaväitteitä.

Talvivaarassa on käynnissä suuren luokan ympäristökatastrofi. Jo pitkään jatkuneiden ympäristöongelmien kanssa kamppaillut kaivosyhtiö on mokannut nyt pahemman kerran. Varoaltaisiin – joita ei siis ole suojattu juuri lainkaan – on vuotanut ympäristölle, eläimille ja ihmisille vaarallisia aineita sisältävää jätevettä. STUK eli Säteilyturvakeskus on raportoinut jo uraaniveden päässeen kaivosalueen ulkopuolelle. Huh huh!

Minusta hallintopakkomenettely olisi pitänyt käynnistää jo edellisten ongelmien aikana. Yhtiö ja sen johto ei ole nähdäkseni suhtautunut ongelmiin missään vaiheessa riittävän vakavasti, vaan kommentointia on leimannut tapahtuneiden asioiden vähättely. Niinpä voidaan todeta, että yhtiö on osoittanut leväperäisyyttä ja piittaamattomuutta ympäristöongelmien suhteen. Kyllä kai näillä edellytyksillä hallintopakko olisi jo voitu ottaa käyttöön?

Syyttävä sormi suuntautuu tässä tilanteessa yritykseen, mutta myös toiminnan valvojiin eli viranomaisiin. Vaikka joudunkin yhtymään osin tähän kritiikkiin, on pakko myös todeta ympäristöviranomaisten hankala tilanne. Viime kaudellahan runnottiin kiireellä läpi aluehallintouudistus, jossa tavoitteena tuntui olevankin alueellisten ympäristöviranomaisten aseman heikentäminen. Nyt valitettavasti näyttääkin siltä, että ympäristöasioiden itsenäisestä asemasta ja riittävästä resurssoinnista ei ole voitu huolehtia. Talouden ja elinkeinoelämän näkökulmat ottavat alueilla lisää tilaa ja ympäristökysymykset jäävät liiaksi sivuun.

Loppuun lisäkysymys: Miten käy Kainuun matkailulle? Suomella olisi kaikki edellytykset toimia tulevaisuudessa luontomatkailun kärkimaana ja myös Kainuussa on kehitetty monia, toimivia konsepteja kansainvälistenkin matkailijoiden saamiseksi seudulle. Ei taida olla luontomatkailullemme kovin hyvää mainosta, kun kuvat pitkin poikien lorottavista jätevesistä leviävät maailmalla?

Otan mieluusti vastaan kommentteja ja vastaväitteitä.

Tämän aamuinen Ilta-Sanomat kertoo ministeri Räsäsen käyttäneen kirkolliskokouksessa tiistaina valtiovallan tervehdyksen. Itsekin useita vastaavia tervehdyksiä käyttäneenä, luulen, että ministeri Räsäsellä ovat nyt menneet puurot ja vellit sekaisin. Osaa hänen kirkolliskokoukselle pitämästään puheesta kun voi pitää paremminkin henkilökohtaisena ja puoluepoliittisena saarnana kuin hallituksen yhteisenä tervehdyksenä.

Räsänen oli lukenut puheessaan otteita kätilön kirjeestä, joka oli joutunut tekemään raskaudenkeskeytyksen varsin myöhäisessä vaiheessa ja tilanne oli ollut vaikea niin kätilölle kuin vanhemmillekin. Useat meistä kansanedustajista saivat tämän kirjeen jo viime kaudella. Itsekin olen tavannut kirjeen kirjoittaneen henkilön ja tilanne, jota hän kuvaa on kieltämättä järkyttävä.

En kuitenkaan pidä siitä, että ministerin asemaa ja arvovaltaa käytetään abortin vastaiseen lietsontaan, jota Räsänen puheessaan harrasti. Suurimmalle osalle naisista abortti on erittäin vaikea ja hyvin henkilökohtainen ratkaisu, jonka tuomitseminen ministerin arvovallalla on epäasiallista. Räsänen kertoo lehdessä haluavansa avointa keskustelua abortista. Keskustelua kyllä saa ja pitkääkin käydä, mutta arvovaltaisessa kokouksessa käytettävä valtiovallan tervehdys ei ole lainkaan sopiva paikka mässäillä yksittäisen aborttitilanteen järkyttävillä yksityiskohdilla eikä kuulu millään lailla sisäasiainministerin rooliin.

Loppuun lisäkysymys: Eikö ministeri Räsäsellä ole omalla hallinnonalallaan riittävästi tehtävää, kun hänen suurin agendansa tuntuu olevan muiden ministereiden tontilla? Luulisi, että poliisiministerillä voisi olla työtä tehtävänä vaikkapa poliisin liikennevalvonnan laadun varmistamisessa tai perheväkivaltaan puuttumisessa. Miksei ministeri keskity omiin, laajoihin tehtäviinsä?

Otan mieluusti vastaan kommentteja ja vastaväitteitä.

Taas lähti Kokoomusnuorisolta lapasesta. Kykypuolueen nuorisoliiton varapuheenjohtaja esitti, että lapsilisät pitäisi evätä heikomman aineksen vanhemmilta. Tällä viitattiin kaiketi päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin. Mikäs tämä tämmöinen mies oikein luulee olevansa?

Tunnustan suoraan, että näen punaista tämmöisiä lukiessani. Mielipiteitä saa esittää ja tiukkaakin keskustelua käydä, mutta ihmisoikeus on yhtäläinen ja sama meille kaikille. Siihen kuuluu myös oikeus perustaa perhe. Millä ihmeen oikeudella joku määrittelee vanhemmuuden kuuluvan vain tietynlaisille ihmisille? Monissa niin sanotuissa ongelmaperheissä eletään pääosin aivan normaalia lapsiperheen arkea ja monet lapsista kasvavat tämän yhteiskunnan rakentajiksi. Ihan aina ei kannata uskoa kaikkia stereotypioita, joita mieliimme erilaisista ihmisryhmistä yritetään maalata. Mikään porukka kun ei ole täysin samanlainen joukko.

Kokoomusnuorten varapuheenjohtajan kannattaisi tutustua tarkemmin siihen, millaisissa perheissä erilaisista ongelmista kärsitään. On nimittäin niitäkin perheitä, joissa taloudellisella mammonalla koetetaan korjata sosiaalisen kanssakäymisen puutteita. Näissä perheissä monet lapset jäävät todella yksin ja perhekulissia pidetään pystyssä lasten hyvinvoinnin kustannuksella. Tärkeintä kai olisi varmistaa, että jokaisen lapsen oikeudet perhetaustasta huolimatta toteutuvat. Lapsilisä on yksi keino tähän.

Loppuun lisäkysymys: Milloin pääministeri Katainen irtisanoutuu nuorisoliittonsa varapuheenjohtajan kannanotoista? Olisi tärkeää, että myös puolueen puheenjohtaja kertoisi mielipiteensä aiheesta. Olen iloinen, että näin ovat jo tehneet muun muassa puoluesihteeri Tujunen sekä kollegani Sanni Grahn-Laasonen ja Lasse Männistö. Missä viipyy Jyrkin kommentti?

Otan mieluusti vastaan kommentteja ja vastaväitteitä.