Pasi Ahola:
Viime talvena nousi myrsky vesilasissa, kun peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson esitti Kela-korvausten poistamista sellaisesta yksityisestä terveydenhoidosta, jota on tarjolla myös julkisella puolella. Väitettiin, että korvausten poistaminen aiheuttaisi kestämättömät ruuhkat julkiseen terveydenhuoltoon. Olen aika varma, että tämän väitteen esittäjät tietävät itsekin, ettei niin kävisi.
Vuonna 2010 Kansaneläkelaitos maksoi korvauksia 3 725 000 käyntiin yksityisen lääkärin vastaanotolla. Keskimäärin yksi käynti maksoi kokonaisuudessaan 80,50 euroa, josta Kela korvasi 19,70 euroa. Näin potilaan omavastuuksi jäi kuutisen kymppiä. Jokainen ymmärtää, että jos yksityistä lääkäriä haluaa käyttää, niin parinkymmenen euron hintaero ei aiheuta ryntäyksiä suuntaan tai toiseen.
Tämä ei kuitenkaan tee vielä keskustelua Kela-korvauksista yksinkertaiseksi. Jos lasketaan yhteen yksityisille lääkärikäynneille, hammashoidolle ja muuhun tutkimukseen ja hoitoon maksetut korvaukset, saadaan summaksi 266 miljoonaa euroa. Luku on alle viisi prosenttia erityissairaanhoidon menoista vuonna 2010. Perusterveydenhuollon kustannuksiin suhteutettuna korvaukset olivat alle kymmenen prosenttia. Jos Kela-korvaukset poistettaisiin pelkästään yksityisiltä lääkärikäynneiltä, pyöritettäisiin säästyneellä rahalla perusterveydenhuoltoa reilut yhdeksän vuorokautta koko vuodesta.
Pelkästään Kela-korvausten sijasta keskustelua pitäisi käydä terveydenhoidon kokonaisuudistuksesta. Tavoitteena tulisi olla selkeä järjestelmä, jossa julkiset palvelut maksetaan verovaroin ja yksityiset maksetaan yksityisin varoin. Tätä nykyä suomalainen monikanavarahoitus on poikkeuksellinen verrattuna kaikkiin muihin länsimaihin. Jos keskitytään pelkästään Kela-korvauksiin, on vaarana, että lapsi menee niin sanotusti pesuveden mukana, tai tässä tapauksessa oikeammin pesuvesikin jää pesuvatiin.
Kaiken muun keskustelun ohella myös sosiaalipoliittinen keskustelu on Suomessakin kaventunut markkinamantran hokemiseksi. Järjestelmä on luotu kansanterveyden kohentamisen ehdoilla, mutta nykyään on aika vaikeaa löytää keskustelusta kansanterveydestä piittaavia puheenvuoroja. Terveydenhoitojärjestelmä on kehittynyt polarisoivaksi apparaatiksi, joka hoitaa osaa väestöstä liikaa ja jättää loput lähestulkoon oman onnensa nojaan.
Työterveyshuollon piirissä olevat kansalaiset ovat hyvässä asemassa. Aihe on Suomessa tabu, mutta tosiasia on, että Kansaneläkelaitos eli veronmaksajat kustansivat työterveyshuoltoa 278 miljoonaa euroa vuonna 2010. Vuonna 1996 luku oli 96 miljoonaa, eli neljässätoista vuodessa summa on lähes kolminkertaistunut. Kokonaisuudessaan 2010 työterveyshuoltoon käytettiin noin kuusisataa miljoonaa euroa. Toisin sanoen, jos lasketaan yhteen yksityisen hoidon ja tutkimuksen Kela-korvaukset sekä työterveyshuoltoon käytetyt resurssit, päästään jo noin kolmannekseen perusterveydenhuollon kustannuksista.
Pelimerkkejä siirtelemällä ei kuitenkaan päästä puusta pitkään. Tasa-arvon ja kansanterveyden nimissä on puututtava siihen, että samalla kun yhdeksän kymmenestä työssäkäyvästä palkansaajasta pääsee nopeasti lääkärin vastaanotolle ja vähintäänkin yltäkylläisten tutkimusten piiriin, suuri osa väestöstä joutuu taistelemaan pääsystä koneistoon sisälle. Senhän tiedämme, että erityisesti suomalainen erityissairaanhoito on huippulaatua, kunhan sinne vain pääsee. Taikasana on yli- ja alihoidon tasaaminen siten, että kaikkia kansalaisia hoidetaan oikea määrä oikeaan aikaan.
Hokkuspokkus-temppua ei ole kivutonta toteuttaa. Saavutetuista eduista on hankala luopua, eikä ilman lisäresursseja tästäkään savotasta selvitä. Odotettavissa kuitenkin olisi säästöjä pidemmällä aikavälillä. Samalla on hyväksyttävä, että jos palvelun tuottaja saa korvauksen suoritettujen toimenpiteiden perusteella, ei kansanterveys tai resurssien järkevä kohdentaminen paljoa paina. Markkina-ajattelua julistavassa ilmapiirissä tätäkään ei liene helppoa niellä.
Kansanterveysajattelu ei jää terveydenhoitoon. Lisää kiviä lasitaloon saadaan nostamalla esiin elintapojen merkitys. Päihteet aiheuttavat paitsi mielipahaa ja inhimillisiä tragedioita, myös suunnattomia välittömiä ja välillisiä kustannuksia kansantaloudelle. Tupakoitsija voi yrittää oikeuttaa paheensa sanomalla maksavansa syöpäkääryleveronsa, mutta totuus on, että verot tupakan myynnistä kerättävät verot eivät kata lähellekään aiheutuvia terveyshaittoja.
Vuonna 2010 Suomessa juotiin puhdasta alkoholia 10 litraa henkilöä kohden. Määrä on laskenut viime vuosina. Suunta on siis oikea, mutta vauhdittamisen varaa on. Suuret ikäluokat, niin sanottu märkä sukupolvi, on suurimmalta osin jo menetetty, mutta erityisesti nuorten osalta alkoholin kulutukseen vaikuttaa kaksi suurta: hinta ja saatavuus. On syytä kysyä, olisiko alkoholin hinnan korotusta väitetysti seuraava keski-ikäisten viinaralli kestettävissä, jos toisaalla vaakakupissa saataisiin vähennettyä nuorten alkoholin käyttöä? Työssäkäyvälle kun viina on joka tapauksessa aina hintansa väärti.
Saatavuuden osalta polemiikki nousee keskioluen myynnistä. Humalahakuisen juomisen keskeisin hidaste on alkoholin myötä juotava veden määrä. Toisin sanoen, mitä laimeampaa alkoholijuoma on, sitä vähemmän ja hitaammin tulee juotua puhdasta alkoholia. Jos päivittäistavarakaupassa saatavilla oleva alkoholijuoma olisi miedompaa, voisi odottaa, että alkoholin kokonaiskulutus pienenisi. Kokonaiskulutuksen pieneneminen esimerkiksi litralla kansalaista kohden toisi suunnattomat säästöt koko kansantaloudelle. Ja olenpa kuullut sellaisenkin asiantuntijaväitteen, että maailmassa pannaan ihan hyvääkin sellaista olutta, jonka alkoholipitoisuus on alle 4,5 tilavuusyksikköä.
Jättäen liikunnan ja ruokavalion merkityksen tekstistä pois, voi yhteenvetona tähänastisesta esittää seuraavaa. Terveydenhoitoon tarvitaan kokonaisremontti, jolla tosiasiallisesti erotetaan julkinen ja yksityinen palvelu toisistaan sekä lisätään määräaikaisesti resursseja tasaamaan yli- ja alihoitoa. Työterveyshuolto pitäisi palauttaa juurilleen huolehtimaan työhön liittyvien sairauksien ja tapaturmien ennaltaehkäisystä. Alkoholin ja tupakan vero- ja saatavuuskohtelussa etusijalle tulee asettaa niiden aiheuttamat haitat yhteiskunnalle. Kieltolakia ei kaivata, mutta yhteiskunnalla on perusteltu oikeus suhtautua nuivasti sellaiseen toimintaan, josta ei ole yhteisölle mitään hyötyä, mutta sitäkin enemmän haittaa.
Kirjoittaja on Varsinais-Suomen Sdp:n varapuheenjohtaja Turusta.
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta, siinä oli joitain hyviä huomioita, mutta tietyin osin haluan kommentoida. Alkoholi ja tupakka ovat toki kansanterveydellisiä ongelmia, mutta niiden merkitys on pieni verrattuna ylipainon aiheuttamiin ongelmiin ja ylipäätään liikkumattomuuteen. Valtapuolueiden poliitikot ottavat hämmästyttävän vähän kantaa ylipainoon verrattuna esimerkiksi tupakkaan tai muihin päihteisiin (viina ja huumeet). Syynä lienee mahdollisesti se, että merkittävä osa poliitikoista on itse ylipainoisia (ja tietävät varsin hyvin, että syy on omissa elintavoissa). Lisäksi alkoholin ja tupakan vaaroja päivittelemällä on helppo kerätä polittiisia irtopisteitä. Eduskuntaan pyrkivän poliitikon ei kannata kertoa kansalle että teidän pitäisi laihduttaa koska merkittävä osa äänestäjistä on ylipainoisia. Tupakan vaaroista on taas helppo puhua ja nostattaa moraalipaniikkia koska valtaosa ihmisistä ei nykyään polta lainkaan. Kylmä tosiasia on, että länsimaat tulevat kuolemaan läskiin ja sen aiheuttamiin sairauksiin (kuten astma, diabetes, sydän- ja verisuonitaudit, masennus…).