Vaalit menivät odotetusti. Nyt on kuultu monenkirjavan asiantuntitijajoukon pohdintoja, kuka äänesti ketä ja miksi ja miksi jätti äänestämättä. Ajanvietettä sekin. Minäpä vähän autan. Tässä pohdinnassa ei ole turhaa syvällisyyttä. Ei se olisi tarpeen muillekaan, niin selviä ovat asetelmat, mutta kulostaahan se fiksulta, kun perusasioita mutkistetaan lähes käsittämättömiksi.

Lähtökohta oli Niinistön suuri kannatus. Ei tässä tilanteessa kenelläkään muulla ollut mahdolisuutta tulla valituksi.  Kaikkein heikoimmin vaaleissa odotuksiin nähden menestyi Lipponen. Riippumatta siitä, miten hyvä hän olisi presidentin tehtävään ollut, mahdollisuudet katosivat alun alkaen alhaiseen kansan suosioon. Vasemmisto muistaa hänet ennen kaikkea etujen leikkaajana, ei valtion talouden kunnostajana ja Suomen nostajana. Se rooli jäi lahjana Niinistölle, jolta ei ole kuulunut lipposmaisia lohkaisuja. Suosittuja huulia ne ovat, mutta lohkojansa mainetta mustaavia kuten juttelut vaikka Kiinan keisarin kanssa.

Väyrynen ja Soini kompastuivat EU-vastaisuuteen, ahdasmielisyyteen ja markan takaisin huutoon. Väyrynen pärjasi Soinia paremmin. Hän veti taakseen huomattavan osan Perussuomalaisten kannattajista, mutta jäi auttamatta lähtöruutuun, kun Haaviasto veti varsinkin Etele-Suomen ihmisiä suvaitsevalla humaanisuudellaan. Osa vasemmiston äänestäjistä oli hänen takanaan alun alkaen. Toisella kierroksella siirtymä korostui.

Toisesta kierroksesta todella mielenkiintoista olisi selvittää, miten paljon oli tyhjiä ja hylättyjä  lippuja. Sitä tietoa ei minulle vielä ole.  Kaksi selvää jakolinjaa vaaleissa kutenkin oli. Äänioikeutetuissa on melkoinen osuus on niitä, jotka eivä suurin surminkaan äänestä porvaria eivätkä toisaalta vihreää homoa.

Vaalien lopputulokseen kummallakaan kammolla ei ollut suurta vaikutusta, kun se hajautti äänet aika tasan Niinistöän ja Haaviston kesken. Eniten se näkyy äänestysprosentin alhaisuutena. Kun sopivaa ehdokasta ei ollut ja Niinistön etumatka oli selvä, moni jätti äänestämättä.

Mitä vaalitulos merkitsee puolueiden kannatukseen, on ensi kertaa mitattavissa tämän vuoden syksyllä kunnallisvaaleissa. Sekä Kokoomus että vihreät varmasti yrittävät parhaansa mukaan kanavoida tulosta puolueensa menestykseen. Todennäköisin tilanne kuitenkin on se, että puolueuskollisia ja äänestäjiä on entistä vähemmän ja mihinkään sitoutumattomia enemmän kuin koskaan ennen.

Vaalit, myös kunnallisvaalit ovat yhä selvemmin hekilövaalit. Sitä ne ovat olleet aiemminkin, mutta siirtymä yksilölliseen äänestykseen on nyt entistä suurempi. Se tarkoittaa, että  ehdokkaiden pitää hankkia äänensä entistä laajemmalta kentältä. Toiminta omassa ryhmässä ei riitä. Se alkaa olla jo rajoite. Tästä syystä kunnallisten palvelujen turvaaminen voi nousta tulevien kunnallisvaalien ratkaisuteemaksi.

Sinä on kaksi jakolinjaa: kuntien säilyttäjät ja palveluiden turvaajat. Pienten kuntayhksiköiden selviytymismahdollisuuden kapanevat koko ajan. Kysymys on siitä, miten ehdokkaat osaavat tuoda kantansa ymmärrettävästi esille. Minulla on näkemys, että syksyyn menessä ehtivät haihtua niin eduskuntavaalien jytkyn kaiut kuin presidentinvaalien juhlahumumut. Se on arkitodellisuus, kun jyrää.