Avainsana-arkisto: harmaa talous

Nolla vai reilut korotukset?

Suomen työmarkkinoilla eletään ratkaisun aikoja. Vastakkain on kaksi päälinjaa 0 tai suhteellisen korkeat palkankorotukset kompensaationa jo tapahtuneille hintojen nousuille. Päänavaajaa odotetaan teknologiateollisuudesta tai toisaalta keskusjärjestöratkaisusta, joka saataisiin aikaan valtiovallan avulla. Keskitetystä ei puhuta, vaikka se siitä väistämättä keskusjärjerstöjohtoisena tulee, joskin siihen samalla sisältyy alakohtaista pelivaraa enemmän kuin menneiden aikojen keskitetyissä ratkaisuissa.

Oman kokemukseni perusteella pidän parhaana mallina keskusjärjestöjen raamiratkaisua, joka palkankorotusten osalta ainakin hipoisi Sailaksen suosittelemaa nollalinjaa. Jos ratkaisuihin lähdetään vientiteollisuuden johdolla, jäävät korotukset alhaisiksi, mutta silti suuremmiksi kuin keskitetyssä mallissa. Sen jatkona seuraisi laaja liittokohtainen neuvottelukierros, jonka aikana palkankorotusten rahamääräinen taso voi nousta huomasttavastikin lähtötilanteesta.

On selvää, että palkankorotuskilpailussa pärjää parhaiten ala ja ryhmittymä, joka saa omalle joukolleen korkeimman korotuksen. Kokonaisuuden ja suomalaisten ostovoiman kehittymisen kannalta se kuitenkin on huonoin vaihtoehto. Kun tuloratkaisuja tarkastellaan pitkällä aikavälillä, esiin nousee kirkkaasti sellainen seurausvaikutus, että alhaisia nimelliskorotuksia on seurannut keskimäärää reilumpi reaaliansioiden nousu. Tämä perustilanne ei nykyisenä gobalisaatioaikanakaan ole miksikään muuttunut.

Jos nyt maltti pitää ja palkansaajapuolelle tyydytään nimellisesti vähempään – jopa nollaan, se vakiinnuttaa Suomen kilpailukyvyn. Vahvasti ulkomaankauppaan perustuvana taloutena saisimme samalla vahvan puskurin ulkoa päin tulevia hintojen nousupaineita vastaan. Sitä kautta kansantuote ja palkansaajien reaaliansiot voisivat nuosta huomattavastikin enemmän kuin korkeilla nimellisillä palkankorotuksilla.

Tästä seuraisi muutakin etua. Valtiontaloutta voitaisiin suunnitella paljon vakaammalla pohjalla kuin korotuskierteen ja jatkuvien lakkouhkien aikana. Tämä malli antaisi myös paljon paremmat mahdollisuudet taistella harmaata taloutta vastaan. Työmarkkinoille olisi saatavissa turvallisuutta lisääviä ja työntekijöiden työviihtyvyyttä parantavia ratkaisuja. Käytännössä ne eivät maksaisi mitään, mutta tuottavuuden nousun kautta lisäisivät yhteistä hyvää enemmän kuin pelkillä palkankorotuksilla koskaan voidaan saavuttaa.

Vastaa
27.09.

Tilaajavastuu ei riitä

Monet odottivat tilaajavastuulaista ratkaisua harmaan talouden kitkemiseen. Laki on olemassa, mutta harmaa talous sen kuin porskuttaa. Syykin on yksinkertainen. Valvonta on riittämätöntä ja kaiken huipuksi laki on perustaltaan tehoton. Tilaaja hyötyy edullisesta toimituksesta. Tilaajat eivät kysele, onko toimituksesta maksettu kaikki sivukulut, jotka yhteiskunnalle kuuluvat ja siinä se on.

Tilaajan sijasta vastuu sivukulujen maksamisesta pitää olla pääurakoitsijalla ja valvonnan pitää olla aitoa ja tehokasta. Yhteiskunta ei voi siirtää valvontaoikeutta kenellekään. On sitten oma lukunsa, pitääkö valvojillakin olla valvoja. Korruption vaara on aina olemassa. Vaalirahoituskäytäntö ja Hiihtoliiton ”normaali” toiminta ovat siitä selvä näyttö.

Työsuojaluhallitus olisi luontaisin valvontaviranomainen. Nytkin sille kuuluu työsuhteiden valvonta siltä osin kuin valituksia työntekijöiltä tulee. Valvontaan tällä menetelmällä jää suuri aukko. Ulkopuolella ovat kaikki tapaukset, joista ei ilmiantoa tule.

Luontaisimmat apuvoimat Työsuojeluhallitukselle olisivat ammattiliitot ja työnantajajärjestöt. Ammattiliitot valvoisivat työntekijöiden saatavia ja työnantajajärjestöt kilpailun aitoutta. Mitenkähän paljon rehelliset yrittäjät ovat urakoita menettäneet lakeja ja maksuja kiertäville kilpailijoilleen?

Jos valvonta olisi tehokasta, vilppiin perustuvat tarjoukset voitaisiin karsia jo kilpailutusvaiheessa. Se tarkoittaisi lupamenettelyä eli tilaajalla ei olisi oikeutta ilman valvovan viranomaisen lupaa hyväksyä itselleen edullisinta tarjousta. Tämä olisi helpompi tie kuin jälkikäteen valvonta, jolloin vilpin pitää ensin toteutua ja pääurakoitsijaa laskutetaan jälkikäteen puuttuvista maksuista.

Se kuitenkin on varmaa, että täysin vapaa kilpailu johtaa anargistiseen käytäntöön, joka on yhteiskunnalle hyvin tuhoisaa. Siinä pärjäävät ne, jotka härskeimmin rikkovat kaikkia sääntöjä. Siihen ei järjestyneellä yhteiskunnalla ole varaa.

2
30.10.

Harmaa talous kukoistaa

Uutisten mukaan Olkiluodon atomivoimalatyömaalle tehdyssä yllätystarkastuksessa ilmeni, että työmaalla toimii ainakin parikymmentä yritystä, joista työsuojeluviranomaisilla ja verottajalla ei ollut mitään tietoa. Tekopyhästi varsinaisen teettäjän edustaja kertoi samoissa uutisissa, ettei tähän astisissa tarkastuksissa ole löytynyt mitään moitittavaa. Jos olisi, sellaiset toimijat olisi kyllä laitettu järjestykseen. Tuollainen taivastelu ilmentää vain valvonnan heikkoutta, ei lainkaan sitä, että asiat olisivat kunnossa.

Ulkomaalainen työvoima, jota Olkiluodon työmaalla on kaikkein eniten, ei sen vähäisenkin tulon menettämisen pelossa uskalla ilmiantaa riistäjiään. Suomen laki on taas tältä osin sillä tavalla heikko, ettei riistäjää saada kiinni, ellei vääryyttä kärsinyt uskalla häntä ilmiantaa ja vielä sen jälkeen oikeudessa todistaa, että häntä on hyväksi käytetty. Se on aivan liian raskas menettely.

Vero- ja työsuojeluviranomaisille pitää saada paljon nykyistä laajemmat tarkastus- ja tietojen vaihto-oikeudet, kun varsinkaan ulkomaalaiset eivät tiedä oikeuksiaan ja monet heistä jopa pelkäävät viranomaisia rangaistuksen eli karkoitusmääräyksen pelossa. Kun Urpilainen tässä aiemmin nosti esille, että maassa pitää toimia maan tavalla, ei hän taatusti tarkoittanut harmaan talouden suojelua. Jos se on maan tapa, se pitää muuttaa.

Kummallista, ettei harmaan talouden vahtimiseen riitä voimavaroja, vaikka sitä kautta suomalainen yhteiskunta menettää vorotuloja 4 – 5 miljardia euroa vuodessa. Valvonta olisi erityisen tuottavaa ja yhteiskuntaa tervehdyttävää. Jos harmaan talouden valvontaan satsattaisiin vaikkapa puoli miljardia ja sen avulla veromenetykset vaikkapa vain puolittuisivat, jäisi siitä nettoa yhteiskunnalle vähintään 2 miljardia vuodessa.

Oma lukunsa ovat liiketoimintahuijarit, joista TV:n ajankohtaisohjelmassa oli valaiseva kuvaus. Liiketoimintakiellossa oleva jobbari toimii taustalla ja vie yritykseltä rahat. Laskut, verot ja palkat jäävät usein maksamatta, mutta henkilöä ei saa kiinni, kun todisteet puuttuvat. Nimeä ei löydy mistään sopimuksesta.  Kysymyksessä on lainsäädännöllinen lepsuilu. Lakia pitää siltä osin muuttaa niin, että toistuvasta huijauksesta tulee ehdoton vankilatuomio ja nimenomaan sille taustatoimijalle.

2
07.10.